Historian pitkä varjo

Jonathan A. Rodden on kirjoittanut hyvin perusteellisen, jopa liian perusteellisen, teoksen historian pitkästä varjosta. Why Cities Lose alkaa 1880-luvulta ja perustelee sitä, miten tänä päivänä näkyvä poliittinen konflikti kaupunkien ja maaseudun, demokraattien ja republikaanien välillä on itse asiassa perua ja perintöä tuolta ajalta. Roddenin keskeinen väite on myös se, että kaikissa Ison-Britannian parlamentaarisesta perinnöstä ammentavissa valtioissa (esim. Yhdysvallat, Australia, Kanada) vaikuttavat aivan samat voimat.

Kirjan keskeinen väite on tämä: 1880-luvulla alkanut suuren mittakaavan teollistuminen loi olosuhteet toisaalta voimakkaalle kaupungistumiselle, toisaalta työväenluokan poliittiselle järjestäytymiselle. Ajan myötä nämä tarkoittivat demokraattiselle puolueelle suosiollisten keskittymien syntymistä. Näitä teollisia keskuksia, jotka sijaitsivat liikenteen (joet, rautatiet) solmukohdissa tai raaka-aineiden läheisyydessä, ympäröi konservatiivisempi maaseutu. Teollisuus on saattanut lähteä (ja amerikkalaisessa kaksipuoluejärjestelmässä mahdolliset haastajapuolueet on torjuttu), mutta yhä näillä seuduilla demokraattinen puolue voittaa vaalit ylivoimaisesti. Se kuitenkin häviää kongressivaalit ja osavaltiovaalit, koska puolueen kannatus ylikeskittynyttä kaupunkeihin. Gerrymandering pahentaa tilannetta, mutta ei merkittävästi.

Kirja on täynnä esimerkkejä. Pennsylvaniassa vuoden 2012 vaaleissa Barack Obama voitti osavaltion valitsijamiehet 53 prosentilla äänistä ja demokraatti Bob Casey valittiin senaattoriksi 55 prosentilla. Osavaltion ylimpiin virkoihin valittiin demokraatteja. Mutta, mutta. Demokraattien ehdokkaat edustajainhuoneeseen saivat osavaltion äänistä yhteensä 51 %. Heistä kuitenkin vain viisi 18:sta valittiin (28 %). Sama tarina toistui osavaltion parlamentin molempien kamarien kohdalla.

Tämä ongelma ei rajoitu ainoastaan Yhdysvaltoihin, vaan se toistuu myös Isossa-Britanniassa, Australiassa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa (aina vuoden 1996 vaaliuudistukseen asti). Syynä on majoritaarinen vaalijärjestelmä ja first past the post-vaalipiirit, joissa läpi menee vain yksi ehdokas. Muissa Euroopan maissa poliittinen konflikti kaupungeissa pakotti työväenpuolueet ja liberaalipuolueet hyväksymään siirtymisen suhteelliseen vaalitapaan 1910-luvulta alkaen. (Suomi on poikkeus tästä yleisestä kehityksestä, koska meillä siirryttiin säätyvaltiopäivistä suoraan yhtäläiseen äänioikeuteen ja suhteelliseen vaalitapaan.)

Anglosaksissa maissa väestön jakautuminen vasemmisto-oikeisto-akselilla muistuttaa liukumäkeä, jossa vasemmistolaiset, edistykselliset jakaantuvat pitkälle matkalle liukua ja oikeistolaiset keskittyvät taas tiiviisti portaille. Väestön mediaani taas asettuu lähelle sitä kohtaa, josta liuku alkaa. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa vasemmistopuolueet ovat joutuneet poliittiseen valtapaitsioon ja hallitukset ovat toisen maailmansodan jälkeen olleet enemmän oikealla kuin vasemmalla. Ongelmaa ovat pahentaneet toisaalta se, että vasemmistopuolueiden johtohenkilöt ovat edustaneet edistyksellisiä kaupunkeja, toisaalta taas se, että edistyksellisten liberaalipuolueiden keskinäinen taistelu äänistä on johtanut tilanteeseen, jossa oikeistopuolue on korjannut voiton.

Yhdysvalloissa kehitys on ilmennyt myöhemmin kuin muissa maissa. Osa selitystä on se, että maan järjestelmä on presidenttikeskeinen ja ennen vanhaan presidentinvaalit aiheuttivat jytkyjä. Lyndon B. Johnsonin iso vaalitappio vuoden 1964 presidentinvaaleissa synnytti leegion monta kautta kongressiin valittuja etelävaltion blue dog demokraatteja. Vasta Newt Gingrichin suorittama politiikan valtakunnallistaminen ja poliittisen agendan identiteettipolitisoituminen (edistyksellisten kaupunkilaisten vaatimuksesta) johti tämän aseman murtumiseen. Puolueille myös syntyi harvinaisen selkeät poliittiset brändit ja identiteetit. Samaan päättyi myös poliittisten kompromissien tekeminen.

1990-luvulta lähtien tilanne on kärjistynyt tavalla, jossa alueiden ja kaupunkien poliittinen edustautuminen on eriytynyt. Demokraatit edustavat vähemmistöjä ja kaupunkeja, republikaanit maaseutua ja ”hiljaista enemmistöä”. Politiikasta on tullut elämän ja kuoleman kamppailua, jossa vastapuoleen suhtaudutaan vihollisena. Rodden ei näe edellytyksiä tilanteen muuttumiselle. Poliittiset puolueet voisivat hajota tai vaalijärjestelmää voitaisiin uudistaa. Demografinen muutos on pikkuhiljaa muuttamassa tilannetta ja vaalipiirit – ainakin väkirikkaimmat niistä – ovat monipuolistumassa.

Roddenin teos pakottaa miettimään viime aikoina esitettyjä teorioita poliittisen järjestelmän muutoksesta, kuten teoriaa alueiden kostosta. Roddenin mukaan syyt tämän jännitteen ilmaantumiselle ovat olleet olemassa jo vuosikymmeniä. Samalla kirja pistää myös miettimään sitä, että missä määrin nämä kehityskulut vaikuttavat Suomessa ja miten sui generis Suomen poliittisen järjestelmän historia on tai miten poikkeuksellisia puolueemme ovat. Roddenin kirja on kieltämättä erittäin kiinnostava tavoittaessaan historian pitkän varjon, mutta välillä herran perusteellisuus uuvuttaa perin pohjin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s