Nudge, nudge

Seuraava #työmatkakirja on psykologi David Halpernin teos siitä, miten brittihallituksen Behavioural Insights Team oikein toimii.

Historian pitkä varjo

Jonathan A. Rodden on kirjoittanut hyvin perusteellisen, jopa liian perusteellisen, teoksen historian pitkästä varjosta. Why Cities Lose alkaa 1880-luvulta ja perustelee sitä, miten tänä päivänä näkyvä poliittinen konflikti kaupunkien ja maaseudun, demokraattien ja republikaanien välillä on itse asiassa perua ja perintöä tuolta ajalta. Roddenin keskeinen väite on myös se, että kaikissa Ison-Britannian parlamentaarisesta perinnöstä ammentavissa valtioissa (esim. Yhdysvallat, Australia, Kanada) vaikuttavat aivan samat voimat.

Kirjan keskeinen väite on tämä: 1880-luvulla alkanut suuren mittakaavan teollistuminen loi olosuhteet toisaalta voimakkaalle kaupungistumiselle, toisaalta työväenluokan poliittiselle järjestäytymiselle. Ajan myötä nämä tarkoittivat demokraattiselle puolueelle suosiollisten keskittymien syntymistä. Näitä teollisia keskuksia, jotka sijaitsivat liikenteen (joet, rautatiet) solmukohdissa tai raaka-aineiden läheisyydessä, ympäröi konservatiivisempi maaseutu. Teollisuus on saattanut lähteä (ja amerikkalaisessa kaksipuoluejärjestelmässä mahdolliset haastajapuolueet on torjuttu), mutta yhä näillä seuduilla demokraattinen puolue voittaa vaalit ylivoimaisesti. Se kuitenkin häviää kongressivaalit ja osavaltiovaalit, koska puolueen kannatus ylikeskittynyttä kaupunkeihin. Gerrymandering pahentaa tilannetta, mutta ei merkittävästi.

Kirja on täynnä esimerkkejä. Pennsylvaniassa vuoden 2012 vaaleissa Barack Obama voitti osavaltion valitsijamiehet 53 prosentilla äänistä ja demokraatti Bob Casey valittiin senaattoriksi 55 prosentilla. Osavaltion ylimpiin virkoihin valittiin demokraatteja. Mutta, mutta. Demokraattien ehdokkaat edustajainhuoneeseen saivat osavaltion äänistä yhteensä 51 %. Heistä kuitenkin vain viisi 18:sta valittiin (28 %). Sama tarina toistui osavaltion parlamentin molempien kamarien kohdalla.

Tämä ongelma ei rajoitu ainoastaan Yhdysvaltoihin, vaan se toistuu myös Isossa-Britanniassa, Australiassa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa (aina vuoden 1996 vaaliuudistukseen asti). Syynä on majoritaarinen vaalijärjestelmä ja first past the post-vaalipiirit, joissa läpi menee vain yksi ehdokas. Muissa Euroopan maissa poliittinen konflikti kaupungeissa pakotti työväenpuolueet ja liberaalipuolueet hyväksymään siirtymisen suhteelliseen vaalitapaan 1910-luvulta alkaen. (Suomi on poikkeus tästä yleisestä kehityksestä, koska meillä siirryttiin säätyvaltiopäivistä suoraan yhtäläiseen äänioikeuteen ja suhteelliseen vaalitapaan.)

Anglosaksissa maissa väestön jakautuminen vasemmisto-oikeisto-akselilla muistuttaa liukumäkeä, jossa vasemmistolaiset, edistykselliset jakaantuvat pitkälle matkalle liukua ja oikeistolaiset keskittyvät taas tiiviisti portaille. Väestön mediaani taas asettuu lähelle sitä kohtaa, josta liuku alkaa. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa vasemmistopuolueet ovat joutuneet poliittiseen valtapaitsioon ja hallitukset ovat toisen maailmansodan jälkeen olleet enemmän oikealla kuin vasemmalla. Ongelmaa ovat pahentaneet toisaalta se, että vasemmistopuolueiden johtohenkilöt ovat edustaneet edistyksellisiä kaupunkeja, toisaalta taas se, että edistyksellisten liberaalipuolueiden keskinäinen taistelu äänistä on johtanut tilanteeseen, jossa oikeistopuolue on korjannut voiton.

Yhdysvalloissa kehitys on ilmennyt myöhemmin kuin muissa maissa. Osa selitystä on se, että maan järjestelmä on presidenttikeskeinen ja ennen vanhaan presidentinvaalit aiheuttivat jytkyjä. Lyndon B. Johnsonin iso vaalitappio vuoden 1964 presidentinvaaleissa synnytti leegion monta kautta kongressiin valittuja etelävaltion blue dog demokraatteja. Vasta Newt Gingrichin suorittama politiikan valtakunnallistaminen ja poliittisen agendan identiteettipolitisoituminen (edistyksellisten kaupunkilaisten vaatimuksesta) johti tämän aseman murtumiseen. Puolueille myös syntyi harvinaisen selkeät poliittiset brändit ja identiteetit. Samaan päättyi myös poliittisten kompromissien tekeminen.

1990-luvulta lähtien tilanne on kärjistynyt tavalla, jossa alueiden ja kaupunkien poliittinen edustautuminen on eriytynyt. Demokraatit edustavat vähemmistöjä ja kaupunkeja, republikaanit maaseutua ja ”hiljaista enemmistöä”. Politiikasta on tullut elämän ja kuoleman kamppailua, jossa vastapuoleen suhtaudutaan vihollisena. Rodden ei näe edellytyksiä tilanteen muuttumiselle. Poliittiset puolueet voisivat hajota tai vaalijärjestelmää voitaisiin uudistaa. Demografinen muutos on pikkuhiljaa muuttamassa tilannetta ja vaalipiirit – ainakin väkirikkaimmat niistä – ovat monipuolistumassa.

Roddenin teos pakottaa miettimään viime aikoina esitettyjä teorioita poliittisen järjestelmän muutoksesta, kuten teoriaa alueiden kostosta. Roddenin mukaan syyt tämän jännitteen ilmaantumiselle ovat olleet olemassa jo vuosikymmeniä. Samalla kirja pistää myös miettimään sitä, että missä määrin nämä kehityskulut vaikuttavat Suomessa ja miten sui generis Suomen poliittisen järjestelmän historia on tai miten poikkeuksellisia puolueemme ovat. Roddenin kirja on kieltämättä erittäin kiinnostava tavoittaessaan historian pitkän varjon, mutta välillä herran perusteellisuus uuvuttaa perin pohjin.

Kaupungit vrs maaseutu

Seuraava #työmatkakirja on Stanfordin yliopiston valtio-opin professorin Jonathan A. Roddenin Why Cities Lose – The Deep Roots of the Urban-Rural Political Divide (2019). Kirjan päähuomio on brittiläisestä demokratiaperinteestä ammentaviin first-past-the-post-vaalijärjestelmiin pesiytyneet rakenteelliset ongelmat (Iso-Britannia, Yhdysvallat, Kanada ja Australia), mutta myös demografisen muutoksen ja työn murroksen aiheuttamat ristiriidat toisaalta maaseudun ja kaupunkien välillä, mutta myös kansainvälisesti menestyvien ja taantumaan tuomittujen (?) kaupunkiseutujen välillä.

Identiteettipolitiikan todellinen olemus

67-vuotias Francis Fukuyama on kirjoittanut tärkeän, joskin epätasaisen kirjan. Syy tälle epätasaisuudelle on selvillä. Identity: Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition (2018) on syntynyt useasta itsenäisestä Fukuyaman luennosta tai kirjoituksesta, jotka on nivottu löyhästi yhteen. Tästä raivostuttavasta epätasaisuudesta huolimatta se on erinomainen kirja, sillä se antaa uusia ajatuksia ja synnyttää oivalluksia.

Fukuyama nousi kuuluisaksi – jos filosofi nyt sellaisen aseman voi saada – vuonna 1992 julkaistulla kirjallaan The End of History and the Last Man, joka osui kutkuttavasti kahden poliittisen ja taloudellisen järjestelmän välisen, vuosikymmeniä kestäneen taistelun ratkeamiseen. Fukuyama lienee katuu kirjan otsikointia (kirja on laajennus esseestä, jonka otsikossa oli mukana vielä kysymysmerkki), sillä se on johtanut liian suoraviivaisiin tulkintoihin kirjan keskeisestä sisällöstä.

Itse luin kyseisen kirjan vuonna 1994. Täytyy tunnustaa, että muita Fukuyaman teoksia en ole lukenut – vielä. Hänen magnum opuksensahan on kahden tiiliskivimäisen kirjan kokonaisuus: The Origins of Political Order (2012) ja Political Order and Political Decay (2015), jotka hahmottavat ihmisen kasvun moderniksi poliittiseksi eläimeksi Ranskan vallankumouksesta tähän päivään.

Identity on kai tässä katsannossa se postmoderni jälkikirjoitus ajasta, jolloin monet tuon poliittisen järjestyksen pilareista sortunut – tai ainakin lohkoilevat. Keskiössä kirjassa on kreikkalaisten filosofien käsite (thymos) ihmisen kaipuusta kunnialle ja tunnustukselle. Fukuyama marssittaa meidät läpi (filosofian) historian ja sen, miten ihminen ja hänen ajattelunsa on muuttunut. Tällä taas on merkitystä sille, millaisen roolin thymos eri aikoina ja eri yhteiskunnissa ottaa. Tämä juoksutus on Fukuyaman kirjan parasta antia – tai no lähes.

Loistavimmillaan Fukuyama on kuitenkin tarjotessaan uuden ja tuoreen näkökulman identiteettipolitiikkaan. Tämä on se oivallus, joka avaa portin uusille ajatuksille ja mielenkiintoisille pohdinnoille. Se voi olla myös avain nykyhetken paremmalle ymmärtämiselle.

Fukuyamalle tämän päivän politiikka on vahvasti identiteettipolitiikkaa. Tässä ei sinällään ole mitään ihmeellistä. Harva se päivä voimme lukea siitä, kuinka tietyt puolueet ovat ottaneet identiteettipolitiikan omaksi aseekseen. Tämä keskustelu unohtaa kuitenkin thymoksen, joka on yksilön ominaisuus. Fukuyaman keskeinen oivallus on se, että politiikasta, identiteettipolitiikasta on tullut meille terapiaa.

Olennaista on siis se, että yksilöt ovat identiteettipolitiikassa aktoreita, joita ajaa terapian kaltainen tarve yhteiskunnalliselle toiminnalle (oman itsensä ja itsensä kaltaisten kunnianpalautukselle ja voimaantumiselle). Some-ajan työvälineet antavat heille välineet toteuttaa itseään kuuluvammin kuin koskaan. Tässä maailmassa puolueet vain reagoivat parhaansa mukaan. Ne pyrkivät parhaansa mukaan surffaamaan identiteettipolitiikan virtauksissa.

Tilanne on paradoksaalinen puolueille. Omaksumalla identiteettipoliittisen agendan ne saavat valtaa. Olemalla terapeuttinen rukkanen mahdollisimman monelle ne saavat runsaasti valtaa. Tätä on siis postmoderni populismi. Samalla puolueet joutuvat kuitenkin luopumaan perinteisestä kyvystään asettaa yhteiskunnallisen keskustelun agenda tai saavuttaa puolueissa toimiville ihmisille tärkeitä muita tavoitteita. Moisés Naím on kiteyttänyt tämän puolen kolikosta vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan The End of Power. ”Valta on nykyään helppo saada, vaikea käyttää ja nopea menettää”, kuten Saska Saarikoski Naímin keskeisen ajatuksen esseessään tämän päivän Helsingin Sanomissa auki kirjoittaa.

Fukuyaman kirjan kaksi tärkeää havaintoa/muistutusta ovat siis: 1) politiikka on nykyään terapiaa, ja 2) identiteettipolitiikan aktoreita ovat yksilöt, eivät puolueet. Niiden vuoksi kirja on syytä lukea. Identityn loppupuoli on heikommin kirjoitettua katsausta mm. kansalaisuuteen liittyvistä konventioista.

Jos kirjasta etsii suomalaisille puolueille jotain viisastenkiveä, niin ehkä se on tämä: Sen sijaan, että ne miettisivät sitä, että minkä identiteettiryhmän ne puheissaan mainitsevat lunastaakseen siltä kannatuksen, kannattaisiko niiden miettiä sitä, että miten sen politiikan, jota ne haluavat harjoittaa voisi myydä terapiana mahdollisimman monelle?

Thymos ja politiikka

Seuraava #työmatkakirja on Francis Fukuyaman Identity – Contemporary Identity Politics and the Struggle for Recognition (2018), joka tarkastelee mm. psykhen (sielun) kolmannen osan thymoksen vaikutusta politiikkaan ja demokratiaan.

Mitä meille oikein tapahtui? Osa 2

Jussi Pullisen kirja Mitä meille tapahtui? Näin internet ja sosiaalinen media muuttivat elämämme (2019) on varsin kunnianhimoinen. Se kertoo internetin ja somen historian 324 sivussa. Se on osaksi historiikki, osaksi psykologiaa, osaksi filosofiaa ja osaksi kulttuuriessee. Se on laajuudessaan hämmentävä voimannäyte käydessään läpi aina internetin syntyhistorian ja siihen rakentuneen jännitteen toisaalta vapauden ja vaihtoehtojen (Whole Earth Catalog ja hipit), toisaalta kontrollin ja ydintuhon varmistamisen (Darpan dollarit) välillä. Mukaan myös mahtuvat meemit, trollaus, some-kohut, algoritmit ja ties mitä muuta. Kaikessa paistaa läpi laaja lukeneisuus ja perehtyneisyys aiheeseen ja sen eri puoliin.

Raikasta on kuitenkin kirjoittajan aiheeseensa ottava etäisyys ja välimatka. Yleensä meidät altistetaan joko dystooppiselle pessimismille tai ylitsevuotavalle optimismille. Pullinen tarkkailee kohdettaan analyyttisesti ja viileästi. Kirjan keskeinen argumentti on summattu sivulle 320 – ja tämä ei ole minusta spoileri.

Verkkoon liitetään paljon myyttejä, pelkoja ja lupauksia sekä uhkauksioa totaalisista muutoksista. Verkon pelätään muuttavan aivojamme, tuhoavan sosiaalisia suhteitamme tai sulkevan meidät kupliin, jotka särkevät yhteiskunnat. Jos tämä kirja on yrittänyt argumentoida jotain, keskeinen argumentti on tämä: näin ei käy. Verkko ei tee meille mitään, mitä meissä ei jo olisi.”

Tämä kirjoitus tuntuu varsin turhalta, koska Linda Liukas onnistui HS:n arvostelussaan 14.12.2019 minusta äärimmäisen hyvin tavoittamaan tämän kirjan luonteen ja sen tehtävän. Kirja on kyllä ehdottomasti lukemisen arvoinen ja palvelus modernin (vai postmodernin?) ihmisen yleissivistykselle.

P.S. Pari pientä oikopolkua kirjassa pisti silmään. Ensiksi, Facebookin historia näyttäytyy kirjassa hieman epätäydellisenä, kun hypätään suoraan mainonnan kohdentamiseen. Näin suoraviivainen FB:n tie ei ollut. Välistä jää sovellukset (ne erilaiset Facebook-pelit), jotka mobiili tappoi sekä yrityksille ymv. ensiksi myydyt Facebook-sivut, joiden yleisöjen kasvattamiseen ne laittoivat suuret setelit. Mainonnan kohdentaminen FB:n ansaintalogiikkana tuli kuvioihin vasta myöhemmin. Antonio García Martinezin erinomainen Chaos Monkeys (2016) on kuvaus tuosta polusta. Toiseksi, Uberin kohdalla todetaan drivesharingin kutakuinkin olleen yrityksen lähtökohta, kun näin ei ollut. Siitähän tuli tavallaan toimintaansa laajentavan yrityksen oikeudellinen puolustus ja olemassaolon oikeutus. Aluksihan (2010) kyseessä oli ennen kaikkea upscale limusiinipalvelu. UberX (tai Uber nykyisellään) käynnistyi vasta vuonna 2012. Brad Stonen erinomainen The Upstarts (2017) on suositeltavaa luettavaa niin Uberin kuin Airbnb:n historiasta kiinnostuneille.