#työmatkakirja

Amerikkalaisen toimittaja Carol Leonnigin kirja Zero Fail (2021) avaa Yhdysvaltain Salaisen palvelun historiaa. Yhdysvaltain presidenttien turvallisuudesta vastaavan viraston historia ulottuu aina vuoteen 1865. Tuolloin valtionvarainministeriön yhteyteen perustettiin pieni yksikkö jahtaamaan rahanväärentäjiä. Samana vuonna John Wilkes Booth murhasi presidentti Abraham Lincolnin. Turva oli tuolloin neljä paikallispoliisilta aina tarpeen tulleen lainatuttua poliisimiestä. Heistä se heikoin lenkki, John Frederick Parker (1830-1890) oli mukana Ford-teatterissa tuona kohtalokkaana iltana.

Ihme ja kumma, mutta presidentti James Garfieldin salamurha vuonna 1881 ei johtanut pysyviin turvatoimien kiristämiseen. Salainen palvelu aloitti presidenttien suojelun vuonna 1894. Kaksi agenttia lähetettiin epävirallisesti turvaamaan Grover Clevelandia. William McKinleyn tultua valituksi presidentiksi vuonna 1897 suojelu sai virallisen luonteen ja tehtävään määrättiin neljä agenttia. 

McKinley murhattiin hänen vieraillessaan Buffalossa vuonna 1901. Agentti oli mukana matkalla, mutta tämä oli pyynnöstä siirtynyt vähän syrjemmälle, jotta presidentti ja hänen isäntänsä voisivat tavata kansaa. Kongressi lisäsi määrärahoja ja vuoden 1906 alusta turva muuttui ympärivuorokautiseksi. Presidentin henkeä alkoi vartioida kahden agentin tiimi kellon ympäri. 

Suojelua on sittemmin vain lisätty ja lisätty. Marraskuussa 1950 kaksi puertoricolaista separatistia hyökkäsi Blair Houseen, jonne presidentti Harry S. Truman oli siirtynyt Valkoisen talon remontin tiellä. Kumpikin hyökkääjistä kuoli, mutta surmansa sai myös Salaisen palvelun virkapukuinen poliisi Leslie Coffelt. Hän on toistaiseksi ainoa presidenttiä suojellessa henkensä menettänyt Salaisen palvelun työntekijä.

Kirja alkaa varsinaisesti John F. Kennedyn presidenttikaudesta käsittäen luonnollisesti Dallasin tapahtumat. Uusi tieto ainakin itselleni oli se, että osa Salaisen palvelun agenteista oli tuolloin bailannut yössä pitkälle aamun tunneille. Kennedyn kuolema jätti painavan jäljen mm. agentti Clint Hilliin, joka oli ensimmäisenä ”paikalla” hypäten Kennedyä kuljettaneen Lincoln Continentalin kyytiin. 

Vahvinta antia Leonnigin kirjassa ovat kuvaukset siitä, millaisiin uhkaaviin tilanteisiin on vuosien varrella jouduttu ja millaisiin turvatoimien kiristyksiin (kuten metallinpaljastimet, saapuminen aina katettuun tilaan – joko parkkihalliin tai varta vasten pystytettyyn katokseen) on vastatoimina ryhdytty. Uusi tieto itselle on se, että oli se, että presidentin mukana kulkee niiden tarkka-ampujien lisäski aina myös iskujoukko, jonka ainoa tehtävä on hyökätä mahdollisia hyökkääjiä vastaan, jotta evakuointi tilanteesta saadaan suoritettua. Iskujoukko ei ole toistaiseksi koskaan nähnyt toimintaa. 

Leonnig kirjoittaa hyvin vauhdikkaasti mm. Ronald Reagania vastaan tehdystä hyökkäyksestä maaliskuussa 1981 tai siitä, miltä 9/11 näytti Salaisen palvelun näkökulmasta. Robert F. Kennedyn salamurha vuonna 1968 lisäsi Salaisen palvelun tehtäviin myös presidenttiehdokkaiden suojelun. Demokraattien presidenttiehdokkaaksi vuonna 1972 pyrkineen George Wallacen turvana oli Salainen palvelu, kun häntä vastaan hyökättiin. Wallace halvaantui vyötäröstä alaspäin. Suojelun myöntämisestä päättää kongressin alainen elin. Barack Obamalle se myönnettiin hyvin aikaisessa vaiheessa johtuen lukuisista uhkauksista tämän henkeä vastaan. Tämä puoli jäi muuten tyystin piiloon David Plouffen kampanjamuistelmissa (The Audacity to Win, 2009).

Leonnig kirjoittaa myös siitä, miten presidentti Richard Nixon yritti politisoida Salaista palvelua ja tehdä siitä käsikassaran omiin poliittisiin operaatioihinsa, kuten poliittisten kilpailijoiden seurantaan ja vakoiluun sekä mielenosoittajien provosoimiseen, jotta illan televisiouutisissa olisi dramaattista kuvaa.

Salaisen palvelun alamäki alkoi 2000-luvulla ja sitä kuvataan hyvin seikkaperäisesti kirjassa peräti noin 230 sivun verran. Taustalla on ennen kaikkea johtamiseen liittyviä ongelmia. Reitti johtoon kulkee usein presidentin turvatiimin vetotehtävien kautta, mikä ei ole paras koulu massiiviseksi kasvaneen organisaation johtotehtäviin. Palvelusta löytyy keskenään kisaavia kuppikuntia, teknologia reistailee eikä toiminnan parannusehdotuksiin suhtauduta ollenkaan rakentavasti. 

Jos Salaisen palvelun mainetta mustanneet Cartagenan bileet jätetään väliin (ja kirjan kirjoittamisen jälkeen tapahtunut Donald Trumpin salamurhayritys Pennsylvanian Butlerissa heinäkuussa 2024), niin varsinainen fiasko tapahtui syyskuussa 2014. 

Tuolloin 42-vuotias ja ontuva Irakin sodan veteraani Omar Gonzalez onnistui suoja-aidan yli hypättyään tunkeutumaan sisälle Valkoiseen taloon. Tämä tapahtui siitä huolimatta, että koodinimeä Crown suojelee teknologian lisäksi yli 150 turvamiestä ja -naista. Tapahtuneen jälkeen mm. koirapartioiden määrää lisättiin. Hurricane-niminen poliisikoira nousikin sankariksi pari kuukautta myöhemmin sen taltuttaessa 23-vuotiaan tunkeutujan, joka oli päässyt 90 metrin päähän leffailtaa viettäneestä presidenttiparista.

Sinällään hauska vertailutieto tuli vastaan Vladislav M. Zubokin perusteellisesta Neuvostoliiton hajoamisesta kertovasta kirjasta (Collapse, 2021). Zubokin tietojen mukaan Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin turvallisuudesta Forosin luksusdatšalla Krimillä vastasi elokuun 1991 vallankaappauksen alkaessa yhteensä 500 henkilöä, joka koostui KGB:n yhdeksännen direktoraatin turvasta sekä merijalkaväen sotilaista. Heistä viisi olisi Zubokin mukaan ollut aluksi lojaaleja Gorbatšoville kieltäytyen noudattamaan juntan, johon kuuluivat mm. KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov sekä puolustusministeri Dmitri Jazov, käskyjä.

Nykyään Yhdysvaltain Salaisen palvelun palveluksessa on kaiken kaikkiaan yli 8 300 henkeä ja sen budjetti on 3,2 miljardia dollaria. Karkeasti noin puolet Suomen puolustusbudjetista (6,5 miljardia euroa). Nykyään se vastaa myös suurten tapahtumien, kuten Super Bowlin, turvallisuustoimista. Tämä tehtävänkuvan laajennus ohitetaan kirjassa melko lailla kokonaan. Se onkin sen ainoa puute. Suositeltava kirja kaiken kaikkiaan. Viiden tähden kirjavalio.

Kesällä reissu vei Skotlantiin. Kävimme matkan aikana muun muassa Glasgowissa, Aberdeenissä, Fort Williamissa ja tietty Edinburghissa, mistä yllä olevat kuvat ovat todisteena. Alamaiden viljaisuus yllätti. Samoin jakobiittiaate. Maan historia alkoi kiinnostaa. Edinburghissa Blackwell’sin ihan ihanasta kirjakaupasta mukaan tarttui Neil Oliverin A History of Scotland (2009), joka on Skotlannin historiaan sukeltavan BBC:n dokumenttisarjan pohjalta kirjoitettu varsin kattava yleisteos.

Varsinainen kultajyvä löytyi kuitenkin Audiblen ilmaislaarista (tai no, kuukausitilaukseen kuuluvien kirjojen valikoimasta). Arthur Hermanin How Scots Invented the Modern World (2001) kertoo tarinan Skotlannin valistuksen ajasta – siitä sivistyksen kultakaudesta, joka marssitti maailmalle mm. Francis Hutchesonin (1694-1746), David Humen (1711-1776), Adam Smithin (1723-1790) tai Adam Fergusonin (1723-1816).

Pieni 1,25-miljoonainen kansa (Skotlannin väkiluku vuonna 1750) tuotti suuren joukon ajattelijoita, synnytti modernin historiankirjoituksen, klassisen liberalismin, historiallisen romaanin (Sir Walter Scott, 1771-1832) sekä tietty kapitalismin (teorian) Adam Smithin vuonna 1776 ilmestyneen kirjan Kansojen varallisuus muodossa.

Skotlannin ihmeen taustalla oli lukutaidolle annettu merkitys mm. Skotlannin kirkon toimesta. Jokaisessa seurakunnassa piti olla koulu. Lisäksi maassa toimi monia yliopistoja ja yhdistyselämä erilaisten keskustelukerhojen muodossa oli vilkasta. Tupakkakauppa tuotti runsaasti vaurautta. Sen menestyksen taustalla vaikutti isosti maantiede. Merimatka Glasgow’sta Amerikan siirtokuntiin, josta tupakkaa tuotiin, oli huomattavasti lyhyempi kuin Englannin satamista. Myös vuonna 1707 solmittu valtiounioni Englannin kanssa koitui lopulta onneksi.

Herman avaa kiitettävästi myös jakobiittiaatetta. Jakobiitit ajoivat noin 1690-1750 katolisen Stuart-kuninkaan paluuta Skotlannin – ja miksei samalla myös Englannin – valtaistuimelle. Lopulta Charles Edward Stuart, alias Bonnie Prince Charlie, johdatti jakobiittiaatetta kannattaneet klaanit Englannin armeijaa ja sitä tukeneita klaaneja vastaan Cullodenin taistelussa vuonna 1746. Lopputuloksena oli julma teurastus ja Ylämaiden diasporan vauhdittuminen. Herman argumentoi mm. sen puolesta, että Skotlannista – monesti Irlannin kautta – lähteneet siirtolaiset ovat itse asiassa niin Yhdysvaltain uudisraivaajien rajaseutu- kuin Appalakkien kulttuurien takana. Maanpakoon lähteneet skotit olisivat niitä alkuperäisiä punaniskoja.

Jos Skotlanti ja sen historia kiinnostaa, niin Hermanin teos on kyllä ehdottomasti suositeltava.

Kolumbiassa pitkään asunut Toby Muse on vuonna 2020 julkaissut kirjan (KILO – Inside the Deadliest Cocaine Cartels from the Jungles to the Streets) kokaiinista matkasta ja tuon reitin varrelle jäävistä ihmiskohtaloista. Lähikirjasto oli järjestellyt kirjan suomenkielisen laitoksen true crime -hyllyyn, josta se tarttui mukaani.

Kirja tuo mieleen George Orwellin Down and Out in Paris and London (1933). Mutta sen sijaan, että tarkastelussa olisivat Pariisin ravintoloiden työntekijät tai englantilaiset irtolaiset marssimassa köyhäintalosta toiseen, nyt tutustutaan Kolumbiaan ja maahan kokaiinin ympärille syntyneeseen ekosysteemiin.

Tällaiset tietyn toiminnan läpileikkaukset ovat minusta aina olleet kiinnostavia. Mieleen tulee vaikka Brian Merchantin erinomainen The One Device (2017), joka käy yksityiskohtaisesti läpi iPhonen syntyhistorian ja sen ympärille syntyneen ekosysteemin. Toinen vastaava on Ernest Hemingwayn härkätaistelusta ja -taistelijoista kertova Death in the Afternoon (1932).

Tai sitten Anthony Bourdainin ravintolabisneksen saloja avannut Kitchen Confidential (2000), joka on Orwellin lisäksi selkeimmin elämäkerrallinen teos ja josta opimme, että päivän erikoista ei koskaan kannata tilata.

En ole koskaan pahemmin ajatellut kokaiinin arvoketjua eikä Netflixin Narcos-sarjakaan sitä sen kummemmin taustoittanut. Mutta Musen kirjan jälkeen olen viisaampi.

Ensin siis kokapensaan (Erythroxylon coca) lehdet pitää poimia. Poimijoille maksetaan (kirja on kirjoitettu 2020, rahayksikkö Yhdysvaltain dollari) noin 25 senttiä kilolta. Moni poimija on lähtöisin Venezuelasta, etsimässä kokapelloilta leveämpää leipää kotimaan kaaoksen sijasta.

Lehdet pitää kuljettaa käsittelyyn kenttälaboratoriossa. Tuhannen kilon prosessoinnista laboratorion työntekijöille maksetaan 80 dollaria. Bensiiniä hommaan kuluu 150 dollarin edestä ja muihin materiaaleihin (esim. ammoniakkiin) menee 50 dollaria.

Tuhannesta kilosta kokapensaan lehtiä syntyy noin puolitoista kiloa kokatahnaa. Sen kilohinta on 400 dollaria – kuulemma syntynyt muuttumattomat monet vuodet. Myydessään kokatahnan eteenpäin viljelijä ansaitsee siis nippa nappa 200 dollaria.

Ostajina ovat erilaiset puolisotilaalliset joukot (narcomilitiat), joiden suojeluksessa viljely tapahtuu. Ne muuttavat kokatahnan kokaiiniksi liuottamalla, kuumentamalla ja sekoittamalla sen asetoniin ja kloorivetyhappoon.

Lopputuloksena on kokaiinihydrokloridia, joka pitää kuivattaa. Sitä varten tarvitaan kasapäin mikroaaltouuneja. Kokaiinilaboratorion perustamiskustannukset ovat Musen mukaan noin 50 000 dollaria. Lopputulos, kilon harkko kokaiinia, myydään eteenpäin huumekauppiaille noin 1 600 dollarin kappalehintaan.

Kolumbialaiset huumekartellit ovat nykyään pääasiassa luopuneet vähittäismyynnistä. Niistä on tullut ennen kaikkea tukkureita meksikolaisille salakuljettajille ja huumeliigoille. Kilon tukkumyynnillä tienaa noin 10 000 dollaria.

Vähittäismyyntiä varten harkot pitää heittää tehosekoittimiin. Terät hienontavat kokaiinin jauheeksi, jota jatketaan mm. aspiriinilla tai booraksilla. Poliisin mukaan Euroopan katukaupassa kokaiinin keskimääräinen vahvuus on 53–68 prosenttia. Hinta vaihtelee markkinasta riippuen. Suomen poliisin mukaan gramma kokaiinia maksaa 100 euroa (näin siis ainakin vuonna 2022).

Arvoketjun lisäksi kirja esittelee huumemaailman erilaisia rooleja ja töitä.

On combot eli katujengit, jotka hallitsevat tiettyjä alueita Kolumbian kaupungeissa ja niiden barrioissa. Ne keräävät suojelurahaa hallitsemiltaan alueilta (ehkä 30 senttiä viikossa), harjoittavat huumeiden vähittäismyyntiä ja toimivat rekrypohjana isompiin kuvioihin.

On sicarioita, jotka ovat huumejengien palkkatappajia ja narcojen, huumepomojen, turvamiehiä. Musen haastattelema sicario, Cachote, kertoo halvimmaksi taksakseen 100 dollaria. Pablo Escobarin tunnettu sicario kutsumanimeltään Popeye päätyi yli miljoona tilaajaa keränneeksi tubettajaksi, kunnes kuoli 57-vuotiaana vatsasyöpään.

On muuleja, jotka kuljettavat pienempien toimijoiden puolesta tai omaan laskuunsa huumekiloja vähittäismyyntiin. Jos muuli jää lentokentällä kiinni, on palkkiona 5-9 vuoden vankilatuomio kolumbialaisessa vankilassa, kuten pahamaineisessa La Modelossa, jonka viemäreistä löytyi sadan paloitellun vangin ruumiinosia.

Ja sitten on sekalaisen huumelaivaston merimiehet, jotka kuljettavat puolisukellusveneillä tai erikoisvalmisteisin lasikuituvenein satojen kilojen, jopa useiden tonnien kokaiinilasteja Tyynellä valtamerellä. Matkasta saa vaivanpalkkaa 20 000 dollaria, josta puolet etukäteen. Moni jää Yhdysvaltain rannikkovartioston haaviin. Silloin saa palkkioksi useamman vuoden vankilatuomion. Rannikkovartiosto on saanut takavarikoitua kolmen vuoden aikana 590 tonnia kokaiinia.

Kieltämättä tuntuu, että voittajia tässä bisneksessä on vähän. Samalla on vaikea kuvitella, että sotaa huumekauppaa vastaan voidaan voittaa. Korruptio on yleistä ja tie narcoksi voi kulkea huumepoliisin työn kautta. Siinähän sitä oppii tavat ja saa verkostot.

Kaiken kaikkiaan kolmetoista kirjaa sai viisi tähteä vuonna 2024. Ajatuksena on tässä kirjoittaa ylös niiden herättämiä ajatuksia tai niiden synnyttämiä ketjuja, jossa yksi kirja toimii porttina moniin uusiin maailmoihin. Parasta lukemisessa on se, kun törmää uusiin näkökulmiin jostain aiheesta tai toinen kirjoittaja onnistuu täydentämään kuvaa tietystä asiasta tai ilmiöstä.

Edetään siinä järjestyksessä, missä kirjat tuli luettua – yhdellä poikkeuksella. Mutta sen pidemmittä puheitta käydään valioiden kimppuun.

Brian Merchant: Blood in the Machine – The Origins of the Rebellion Against Big Tech (2023)

Merchantin iPhone-historiikki The One Device vuodelta 2017 on erinomainen kirja. Niin on Blood in the Machinekin. Nyt käsittelyssä luddiittien historia 1800-luvun alun Englannista. Omalla tavallaan kirja kertoo myös modernin maailman synnystä, sillä tekstiiliteollisuuden myötä syntyi tehdas ja työpaikka.

Koneiden myötä vanha ”putting-out”-järjestelmä, jossa työ tehtiin kotona katosi. Toki tuottavuus kasvoi ja tuotteiden hinnat halpenivat. Mutta edistyksen hinta oli vanhojen yhteisöjen hajoaminen ja se, että lapsityöstä kurjissa olosuhteissa tuli yleistä.

Merchant kertoo vanhojen tekstiilityöläisten yrityksistä puolustaa oikeuksiaan muutoksessa, mikä johti laajasti hyökkäyksiin uusia tehtaita vastaan ja tehtailijoiden, joita valtiovalta jopa säätämiään lakeja rikkoen tuki, vastarintaan. Vastarinnan esikuvaksi, kapinaa kuvanneeksi meemiksi, nostettiin legenda kenraali Ned Luddista.

Kiinnostava kirja ilmiöstä (luddismista), joka on saanut myöhemmin saanut varsin huonon ja vähättelevän maineen.

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

Täytyy myöntää, että ohjaaja James Whalen filmatisointi vuodelta 1931 oli itselläni vaikuttanut paljon mielikuvaan Frankensteinista ja hänen hirviöstään. Nuoren parikymppisen Mary Shelleyn kirjoittama romaani on jotain aivan muuta. Kirja kannattaa jo yksin sen takia lukea, että joutuu kohtaamaan tuon ristiriidan. Kimmoke tarttua tähän klassikkoon tuli Merchantin kirjasta, sillä Frankensteinilla on linkki myös luddismismiin. Suosittelen lämpimästi.

Robert Galbraith: Cuckoo’s Calling (2013) ja Troubled Blood (2020)

Vuonna 2024 tuli luettua – no, kuunneltua, koska Robert Glenister on ehkä maailman paras äänikirjojen lukija – yhteensä viisi Cormoran Strike -sarjan dekkaria. Kirjojen takana on Harry Porterista tunnettu J.K. Rowling. Potter-kirjoja on myyty maailmassa yli 600 miljoonaa. Strike-sarjaa, jonka kahdeksannen osan on tarkoitus ilmestyä tämän vuoden syyskuussa, on myyty ”vaivaiset” 20 miljoonaa kappaletta.

Cuckoo’s Calling on sarjan avaus, jossa jalkansa Afganistanissa menettänyt yksityisetsivä yhdessä assistenttinsa kanssa selvittää supermalli Lula Landryn kuolemaa. Troubled Blood on viides osa, jossa sama parivaljakko tarttuu lähes 40 vuotta aiemmin tapahtuneeseen lääkäri Margot Bamboroughin katoamiseen. Nämä kaksi ovat toistaiseksi lukemistani ne vahvimmat teokset – eivät ne kolme muuta mitenkään heikkoja ole, niistä vain puuttuu se viimeinen silaus.

Strike-sarja on immersiivinen oma maailmansa, johon voi upota. Se näkyy myös kirjojen paisumisena. Ensimmäinen osa oli reilut 450 sivua – tai lähes 16 tuntia – pitkä. Vitonen lähestyy tuhatta sivua ja lähes 32 tuntia. Viihdyttävää arjen eskapismia.

Steven Johnson: Wonderland – How Play Made the Modern World (2016)

Tämä on neljäs kirja, jonka olen Steven Johnsonilta lukenut. Johnson tunnetaan innovaatioiden ja innovoinnin historiikeistaan. Tällä kertaa käsittelyssä ovat leikin, viihtymisen ja huvin vuoksi tehtyjen innovaatioiden synty ja niiden vaikutus maailmaan. Näkökulma on jälleen uusia polkuja maailmaan ja sen historiaan avaava. Aiemmista kirjoista muistan yhä mm. Uuden Englannin luonnonjääpohatat, joiden 1800-luvulla kukoistanut bisnes loppui koneellisen kylmän keksimiseen.

Tässä kirjassa Johnson käy läpi niin muotikaupan (yllättävä yhteys Merchantin kirjaan) kuin vaikka pelien (ml. Monopolin tarina, johon voi toukokuun loppuun saakka tutustua myös Yle Areenasta löytyvän dokumentin kautta) syntyhistoria. Itse pidin ehkä eniten maustekaupan, erityisesti pippurin, historiasta, johon liittyy ranskalainen ”yritysvakoilija” Pierre Poivre, joka halusi murtaa hollantilaisten monopolin pippurikaupassa.

Katja Hoyer: Blood and Iron – The Rise and Fall of the German Empire 1871-1918 (2021)

Itselläni on ollut käynnissä projekti Saksan historiaan syventymisestä. Kimmokkeen siihen sain Harald Jähnerin kirjasta Wolfszeit (2019) – tai ehkä se on jopa vanhempaa perua, sillä William Boydin romaanit synnyttivät kiinnostuksen tutustua Bauhausiin ja sitä kautta Weimarin historiaan. Tuota aikakautta valaisikin viime vuonna luettu, jälleen Jähnerin kynästä syntynyt, Höhenrausch (2022).

Hoyer kirjoittaa Saksan keisarikunnan historian. Ihailtavan lyhyesti, tiiviisti ja selkeästi. Kirjalla on pituutta vain 253 sivua, mutta se onnistuu täydentämään muita kirjoja. Vuoden viimeiseksi kirjaksi jäi Barbara W. Tuchmanin The Guns of August (1962), joka syventää Hoyerin kirjaa ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen kehityksen ja ensimmäisen sotakuukauden osalta. Kiinnostavaa on sekin, että niin Ranskan kuin Saksan sotasuunnitelmat olivat myynnissä.

Sodasta uumoiltiin lyhyttä ja uuteen teknologiaan suhtauduttiin torjuvasti. Ranskan armeija ei olisi halunnut millään luopua punaisista housuistaan, mikä tulee mieleen Max Hastingsin kirjan Warriors (2005). Hastings kirjoittaa siinä Napoleonin kenraalista Jean-Baptiste-Antoine-Marcelinista, Marbotin paronista (1782-1854) ja tämän seikkailuista ennen konetuliaseita. Muskettien aikana haavoittuminen vihollisen kuulasta oli jonkinlainen kunnia-asia ja sotilasta, joka ei ollut saanut osumaa, pidettiin pelkurina. Konetuliaseet muuttivat tuon.

Hoyerin derkkuhistoria (Beyond the Wall, 2023) saanee vuoronsa tänä vuonna. Odotukset ovat korkealla.

Simon Shuster: The Showman – Inside the Invasion that Shook the World and Made a Leader of Volodymyr Zelensky (2024)

Kokeneen ulkomaankirjeenvaihtajan elämäkerta Volodymyr Zelenskyistä ja Ukrainan lähivuosien poliittisesta historiasta oli kiinnostava useastakin syystä. Ensinnäkin kuvaus sodan alkuhetkistä ja siitä, mitä Venäjän hyökkäys tarkoitti Ukrainan johdolle on valaisevaa. Toiseksi kirja kuvaa hyvin sitä, mitä puolustamisen johtaminen edellytti. Kolmanneksi kirja taustoittaa Ukrainan politiikkaan ja sitä, mitä valtaan nouseminen maassa edellytti, kuten pääsyä televisiokanavalle. Kansan palvelijalla oli itse asiassa suuri merkitys Zelenskyin poliittiselle menestykselle. Tuotantoyhtiö julkisti viimeisen tuotantokauden bingetettäväksi aivan vaalien kynnykselle. Kiinnostavaa on myös nähdä se, missä määrin kirjan ennustukset tulevasta pitävät paikkansa.

Jonathan Haidt: The Anxious Generation – How the Great Rewiring of Childhood Is Causing an Epidemic of Mental Illness (2024)

Haidtin The Righteous Mind (2012), moraalipsykologiaa ja moraalievoluutiota käsittelevä läpimurtoteos, oli vuoden 2023 kirjavalioita. Uutuudessaan hän käsittelee lapsuuden muuttumista somen ja kännyköiden myötä. Kirja laajentaa hänen (yhdessä Greg Lukianoffin kanssa) kirjoittaman teoksen The Coddling of the American Mind (2018) teesejä. Tuossa kirjassa huomio oli yliopistokampuksilla ja nuorten käytöksen muuttumisena.

The Anxious Generation porautuu nuorempiin ja erityisesti somen (yli)käytön aiheuttamiin mielenterveysongelmiin, joista hän lainaa tilastoa tilaston perään. (Joidenkin kriitikkojen mukaan kausaliteettia ei ole, vaan taustalla vaikuttaa muitakin tekijöitä.)

On hatun nostamisen arvoinen teko tarttua ajankohtaisiin aiheisiin ja muodostaa niistä maailmaa selittävä teoria. Joku muutos on selkeästi käynnissä, mikä näkyy mm. siinä, että amerikkalaisten huippuyliopistojen opiskelijat eivät enää pysty lukemaan kirjoja kuten aikaisemmin. Opintosuunnitelmia on muutettu aina lukioista alkaen.

Haidt yrittää altistumista vähentämällä (Norjassa, Ranskassa ja Australiassa toimeen on ryhdytty) ja muita aktiviteetteja edistämällä kääntää kehityksen suuntaa. Milloinkohan saamme kirjan siitä, millaiseen yhteiskunnalliseen mitigaatioon pitäisi ryhtyä?

Tähän aiheeseen liittyen lukulistalle päättyivät myös Anna Lembken Dopamine Nation (2021) riippuvuuksista sekä Sandi Mannin The Science of Boredom (2016).

Oliver Franklin-Wallis: Wasteland – The Dirty Truth about What We Throw Away, Where It Goes and Why It Matters (2023)

Wasteland muistuttaa yllämainittua The One Device -kirjaa. iPhonen sijaan se tarkastelee roskien ympärille syntynyttä ekosysteemiä ja bisnestä.

Erityisen kiinnostavaa kirjassa on se, miten se avaa käytettyjen vaatteiden liikkeitä maapallollamme. Globalisaatio on totta tässäkin. Mitä enemmän vauraissa länsimaissa kierrätetään (hyvälaatuisia) vaatteita, sitä enemmän ongelmia se aiheuttaa ketjun häntäpäässä eli Afrikassa, jonne rahdataan käytännössä yhä enemmän vain huonolaatuisia vaatteita. Tämä ryöstää leivän paikallisilta yrittäjiltä, jotka työskentelevät Kantamanon vaatetorin kaltaisilla kauppapaikoilla ja jotka ovat tähän mennessä prosessoineet vaatemassan löytääkseen sieltä ne timantit. Halvalla ultrapikamuodilla ei ole sijaa myyntikojuissa.

On mielenkiintoista, kuinka vähän meillä kuluttajina on tietoa esimerkiksi kaikesta siitä käänteisen logistiikan ekosysteemistä, joka on verkkokaupan suosion myötä viime vuosina pystyyn laitettu. Wastelandin kaltaisia kirjoja tarvitaan ehdottomasti lisää. Mikähän olisi sellainen ala ja tuote, joka tällaista perusteellista ruumiinavausta vaatisi?

Thomas Rid: Active Measures – The Secret History of Disinformation & Political Warfare

New York Timesin toimittaja Kevin Roosen erinomainen podcast Rabbit Hole (2020) käynnisti itsellä matkan mis-, dis- ja malinformaation maailmaan.

Professori Thomas Ridin katsaus informaatiosodan historiaan on yksi etappi tällä matkalla. Rid avaa niin Neuvostoliiton kuin Yhdysvaltain vuosien varrella suorittamia erilaisia operaatioita alkaen Pariisissa toimineiden valkoisten venäläisten puijaamisesta neuvostotiedustelun toimesta. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa oli yksi taistelutanner, jossa osapuolet kehittelivät mitä erilaisimpia operaatioita, kuten väärennettyjen lehtien toimittamista.

Kiinnostavinta antia kirjassa ovat 1970- ja 1980-luvun operaatiot, joissa Neuvostoliitto mm. valjasti rauhanliikkeen ajamaan etujaan. Suomalaista näkökulmaa samaan aiheeseen tarjoaa Markku Mantilan ja Jouni Mölsän viime syksynä ilmestynyt Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista (2024.)

Malcolm Gladwell: Revenge of the Tipping Point – Overstories, Superspreaders and the Rise of Social Engineering (2024)

Gladwell on verraton tarinaniskijä, joka tarttui audiokerronnan mahdollisuuksiin hyvin aikaisessa vaiheessa. Revisionist History –podcast on ehtinyt jo kymmenen tuotantokauden ikään. Gladwell taitaa ajatella nykyään audiotuotanto mielessään. Fyysisenä kirjana lukemani Revenge of the Tipping Point on niin selkeästi kirjoitettu ensisijaisesti äänikirjaksi. Se ei menoa haittaa, sillä kirja on erinomaisesti esitetty tulkinta todellisuudesta ja siinä vaikuttavista voimista.

Gladwell taustoittaa mm. opioidikriisiä tarjoten uusia tulokulmia Patrick Radden Keefen erinomaiseen Empire of Pain (2021) -kirjaan. Kirjalla on tavallaan myös linkki Haidtin Anxious Generationiin ja muuttuneeseen maailmaan, kun se miettii sitä, mikä merkitys on sillä, että yhtenäiskulttuuri on kadonnut. Enää meillä ei ole samanlaisia hittisarjoja, joita lineaarisesta televisiosta kaikki tiettyyn aikaan katsoivat.

Daron Acemoglu ja James A. Robinson: Why Nations Fail – The Origins of Power, Prosperity, and Poverty (2012)

Kaivoin viime vuonna kirjahyllystä acemoglut esiin. Liekö taloustieteen Nobel-palkinto (tai Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi, kuten sitä virallisesti pitäisi kutsua) vaikuttanut siihen, että vihdoinkin sain tämän aikaiseksi? No, en katunut.

Olen aina ollut viehättynyt maailmanselityksistä ja on vaikea kuvitella tätä paremmin argumentoitua teosta. No, jos teoksen kirjoittamiseen taustalla on viisitoista vuotta tutkimustyötä, tuo ei ole mikään ihme. Hieman yllätti, että Bill Gates oli aikoinaan niin kriittinen tätä kohtaan – pitäen järkeilyä asioita liiaksi yksinkertaistavana.

David Plouffe: The Audacity to Win – The Inside Story and Lessons of Barack Obama’s Historic Victory (2009)

Kirjahyllystä löytyy jonkin verran Yhdysvaltain presidentinvaalien historiaa. Obaman vuoden 2008 kampanjapäällikön kirja tuli tuoreeltaan ostettua polegaattireissulla New Yorkista, mutten ollut lukenut sitä tähän mennessä. Se vangitsee hyvin vaalikampanjoiden tekemisen todellisuuden. Toki Suomessa kampanjat ovat huomattavasti pienempiä mittakaavaltaan (oma kosketuspintani niihin on kokoomuksen kampanjat puoluetoimistovuosilta 2009-2015), mutta tunteet tunnistaa.

Se, mitä Plouffe alleviivaa ja jonka voin allekirjoittaa, on strategia ja sen noudattamisen tärkeys. Obaman kampanja toimi perinteitä vastaan ja onnistui, koska se uskalsi pitää kiinni – kritiikistä välittämättä – omasta strategiastaan. Kiinnostavaa on myös havaita se, kuinka paljon yhtymäkohtia Obaman ja Trumpin kampanjoilla on. Ulospäin ne näyttävät ja kuulostavat kovin erilaisilta, mutta konehuoneessa on monia samoja elementtejä. (Ja toki Obaman ensimmäisen kampanjan aikana somea ei juurikaan ollut.)

Toinen hämmentävä seikka on se, että toivo tai slogan ”Yes, We Can”, jotka Suomessa miellettiin niin keskeisiksi osiksi Obaman kampanjaa, näyttelevät itse asiassa hyvin pientä, jopa olematonta roolia Plouffen muisteloissa. Olin myös unohtanut sen, että Obama teki kampanjan aikana kiertueen ulkomailla vieraillen Irakissa, Afganistanissa, Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä, jossa häntä kuuntelemaan tuli yli 200 000 henkeä.

Käärin viime vuonna ekaa kertaa lukuhommat pakettiin. Innostus siihen tuli Marco Mäkisen vuosittaisesta listauksesta parhaista bisneskirjoista. Päällimmäisenä ajatuksena oli kirjoittaa muistiin ajatuksia ja havaintoja niistä kirjoista, jotka katsoin viiden tähden kirjavalioiksi Goodreadsissa.

Mutta koska olen pitänyt kirjaa kaikista kirjoista, jotka olen lukenut 11-vuotiaasta asti, olen myös viehättynyt ajatuksesta vuosikääreiden tavoin vähän penkoa lukuhommien numeroita ja tehdä vertailuja eri vuosien välillä.

Lisäksi minulle lukeminen on ennen kaikkea löytöretkeilyä, jossa yksi kirja saattaa avata uteliaalle mielelle uusia kiinnostuksen kohteita ja johtaa raivaamaan polkua uusiin maailmoihin. William Boydin Brazzaville Beach (1990) johdatteli minut aikoinaan niin etologian, evoluutiopsykologian kuin peliteorian pariin.

Kirjavalioita kertyi puolet vähemmän kuin viime vuonna. 27:n sijaan katsoin kolmetoista kirjaa täyden viiden tähden arvoiseksi. Nykyään olen oman excelin ja Goodreadsin rinnalla alkanut käyttää lukuhommiin myös StoryGraphia, jossa on monia näppäriä ominaisuuksia, kuten parempi ja rikkaampi tilastointi. Eniten viehättää se, että pisteytyksen voi tehdä murtotähdin. StoryGraphissa täysiä viiden tähden valioita on kertynyt vain kuusi – neljä sai 4,75 pistettä ja kolme 4,5 pistettä.

Tänä vuonna kirjakääre jakautuu kahtia. Uuden vuoden puolella katsaus kolmeentoista kirjavalioon. Tässä ensimmäisessä osassa niitä numeroita sekä ajatuksia niistä teemoista, joita tähän lukuvuoteen sattui syntymään. Mutta mennään asiaan.

Lukuhommien osalta vuosi oli rikas: luettua tuli kaiken kaikkiaan 107 kirjaa. Satoisin vuosi ever. Lisäystä viime vuoteen tuli 22 kirjaa. Englanninkielisten kirjojen määrä (76) pysyi lähes viimevuotisella tasolla (77), kun taas suomeksi luettujen kirjojen määrä kasvoi kahdeksasta 31:een.

Kuunneltujen kirjojen määrä laski neljällä 37:ään ja painettujen kirjojen määrä nousi 26:lla 70:een. Sähköisiä kirjoja en lukenut yhtään, mutta olen alkanut vakavasti harkita e-lukijan hankkimista, vaikka rakastankin yli kaiken fyysisen kirjan käyttöliittymää. Mutta ehkä on vihdoinkin tullut aika hankkia Kindle tai Kobo.

Äänikirjojen määrän laskua selitti ennen kaikkea se, että tänä vuonna äänikirjat olivat keskimäärin pitempiä kuin viime vuonna. Toisaalta kuunteluun taas käytetty aika kasvoi. Tänä vuonna kuuntelin äänikirjoja kaiken kaikkiaan 490 tuntia ja 30 minuuttia (vuonna 2023: 460 tuntia ja 41 minuuttia). Tai noin 82 minuuttia päivässä (75 minuuttia).

Tänä vuonna kirjaston ovi kävi tiheämpään kuin vuosiin. Luetuista kirjoista lainoja oli 30. Viimeisten tilastojen mukaan suomalaiset lainasivat kirjastoista vuonna 2023 yhteensä 71,5 miljoonaa kirjaa. Per käyttäjä (1,8 miljoonaa) lainoja kertyi huimat 40 kappaletta, joten tuon keskiarvon alle jäin.

Nopealla päässälaskulla äänikirjojen (Audible) ja lainojen jälkeen omasta kirjahyllystä luettujen kirjojen määrä oli 40.

Luettujen kirjojen keskimääräinen ilmestymisvuosi oli 2016. Kun yhteenlaskettu sivumäärä oli 40 497 (29 770 vuonna 2023), keskimäärin kirjan pituus oli 378 sivua (350).

Aihealueiden osalta luotan tällä kertaa StoryGraphin käytön tuottamiin luokitteluihin ja tilastointiin. Niistä tosin puuttuu kymmenen kirjaa, joita ei palvelusta löytynyt. Eniten politiikkaa, historiaa, elämäkertoja, bisneskirjallisuutta, taloustiedettä, mysteereitä ja dekkareita sekä teknologiaa.

Mutta numeroista teemoihin. Kehityskohteena tänä vuonna oli lisätä naisten kirjoittamien kirjojen määrää. Osuus nousi 28 prosenttiin (30 kirjaa). Jonkin verran muistelmia, kuten Margaret Thatcherin, CIA:n ja FBI:n agentin tarina tai Anna Wienerin kirja kokemuksistaan Piilaaksossa. Klassikoita, kuten Mary Shelleyn Frankenstein tai Marilynne Robinsonin Gilead. Eniten tähän osaan kertyi kuitenkin J.K. Rowlingin (kirjailijanimellä Robert Galbraith) kirjoittamasta Cormoran Strike-sarjasta: yhteensä viisi kirjaa.

Tänäkin vuonna jatkui tiedusteluun ja informaatiovaikuttamiseen liittyvien kirjojen lukeminen. Joukkoon mahtui mm. vähän toisen maailmansodan operaatioita, joitakin yleishistoriikkeja, misinformaation psykologiaa sekä vastavakoilua. Joukossa oli yksi viiden tähden kirjavalio, mutta siitä lisää toisessa osassa.

Bisneskirjojen osalta jatkettiin mm. Nokian postmortemia Kairamon ja Ollilan vuosista lukemalla. Lisäksi lukulistalla kertyi näkökulmia finanssimaailmaan: VC-rahoituksen historiallisen maantiedettä, hedge fundien historiaa, kryptohuumaa, 1990-luvun diilejä Suomessa Björn Wahlroosin muistelmien muodossa sekä paljastuskirja Ray Dalion Bridgewater-rahastosta.

Kantavin teema oli kuitenkin yleisotsakkeen ”poliittiset ja yhteiskunnalliset murrokset” alle mahtuvat teokset. Joukossa oli niin konkreettista historiaa kuin maailmanselitystä tarjoavia teoksia. Tästä teemasta kertyi useita kirjavalioita, joista enemmän toisessa osassa. Peter Turchinin cliodynamiikkaa avaava End Times oli kiinnostava lähestymistapa historianfilosofiaan.

Yksi jatkuva alateema oli sukellus Saksan historiaan. Tänä vuonna siihen kuuluivat niin Katja Hoyerin keisarikunnan historiikki, Barbara W. Tuchmanin teos Guns of August ensimmäisen maailmansodan alkutahteista, Harald Jähnerin kirja Weimarin tasavallasta kuin yksi Merkel-elämäkerta.

Toinen jatkuva alateema oli Ison-Britannian historia. Lukulistalla olivat yllä mainittujen Thatcherin muistelmien lisäksi mm. luddiittien taistelua (mutta siitä lisää toisessa osassa), Skotlannin historiaa, Pohjois-Irlannin vastarintaa (MI5:n tiedonantajan näkökulmasta), tuoreen pääministerin elämäkertaa sekä erityismaininnan ansaitseva Philip Gouldin erinomainen kertomus New Labourin synnystä (The Unfinished Revolution), joka antoi paljon ajateltavaa. Nyt mietin, että miksi ihmeessä se ei ollutkaan kirjavalio?

Lisäksi lukuvuoden teemoja olivat poliittiset elämäkerrat ja muistelmat (Suomi Edition) sekä psykologia ja retoriikka. Mutta päätetään tämä ensimmäinen osa loppuihin erikoismainintoihin eli kolmeen kirjaan, jotka eivät – syystä tai toisesta – ansainneet viittä tähteä, mutta jotka antoivat paljon ajattelemisen aihetta.

Ensimmäinen on Gal Breckermanin The Quiet Before (2022), joka – rankasti yksinkertaistaen – tarkastelee sitä, miten maailman muuttaminen on muuttunut sosiaalisen median myötä. Breckerman viipaloi historiasta muutosliikkeitä, kuten samizdat-julkaisijat Neuvostoliitossa tai Egyptin twitter-vallankumous, ja käy läpi murroksen dynamiikkaa. Kirja ohjasi kansalaisaktivismin historian pariin (Saul D. Alinskyn oppaaseen Rules for Radicals) sekä kritiikkiin deliverismiä (jota Tony Blair piti parhaana rokotteena populismia vastaan On Leadership-kirjassaan) kohtaan.

Toinen on Dan Jonesin Crusaders (2019), joka avaa – yllätys, yllätys – ristiretkien historiaa. Vuonna 2022 kuunneltu Jonesin keskiajan historia (Powers and Thrones, 2021) herätti kiinnostuksen monia tuon ajan ilmiöitä kohtaan, joista ristiretket on yksi kiinnostavimmista. Seuraavaksi tekisi mieli löytää hyvä kirja luostarilaitoksen kehityksestä keskiajalla.

Kolmantena tulee Irene Vallejon kirja Papyrus (2022), joka kertoo kirjan vaikutuksesta antiikin maailmaan. Se alkaa kuvauksella kirjojen metsästäjästä, joka etsii Ptolemaios I:lle tämän kirjastosta Aleksandriasta puuttuvia niteitä. Niitä, joita antiikin Rooman historia on aina kiinnostanut, Vallejon kirja palkitsee kertomalla kirjoitetun sanan asemasta Rooman valtakunnassa ja sen arjessa.

Mutta tähän pannaan piste ensimmäiselle osalle. Toisessa osassa on sitten vuorossa ajatuksia ja havaintoja kolmestatoista vuoden 2024 lukuhommien valiosta.

Audiblen syövereistä löytyi tilaukseen kuuluva kirja nimeltä To Catch a Spy: The Art of Counterintelligence (2019). Nappasin sen pinoon pahemmin ajattelematta.

No, nyt se on tullut kuunneltua. Kirjoittaja, James M. Olson, on pitkän uran tehnyt CIA-veteraani ja entinen vastavakoilun päällikkö. Varjojen maailmasta hän siirtyi akatemiaan opettamaan vakoilua ja vastavakoilua mm. Texas A&M-yliopistoon.

Olsonin kirja on näköjään 26. kirja vakoiluun liittyvä teos, jonka olen parin viime vuoden aikana lukenut. Joukossa on muutamia uuden sukupolven vakoiluromaanien kirjoittajia (kuten Charles Cumming tai David McCloskey), joilla on omaa (joskin ohutta) kokemusta tiedustelupalveluissa työskentelystä.

Aiheesta kiinnostuneet eivät voi välttyä Ben Macintyren tuotannolta – ja siis onhan erityisesti The Spy and the Traitor vuodelta 2018 aivan erinomainen. Monet omat valinnat ovat kohdistuneet informaatiosodankäyntiin. Thomas Ridin Active Measures (2020) on erityisen suositeltava katsaus tähän aiheeseen ja sen historiaan.Mutta vastavakoilusta kertovia kirjoja on harvemmin tullut vastaan. Macintyren Double Cross (2012) sekä Agent Zigzag (2007) on tullut luettua.

Olson todistaa kirjassaan, kuinka Yhdysvaltain tiedustelupalvelut jättivät vastavakoilun hunningolle. Siinä tuntui James Jesus Angletonin vainoharhaisuuden heittämä pitkä varjo. Pitkään vastavakoilu oli kuulemma pelkästään ammatillinen hautausmaa. No, huonosta vastavakoilusta maksetaan kalliisti – joko menetettynä teknologiana tai mönkään menneinä operaatioina.

Kirjan alku ei ole vahvin (ja lukija kuulostaa liikaa überpatrioottiselta Dirty Harryltä), mutta vauhtiin päästyään ja erityisesti keissejä avatessaan se on kiinnostavaa luettavaa. Lukijalle todellakin tarjotaan lyhyt oppimäärä vastavakoilusta. Mutta mikä parasta, liitteenä on Olsonin omat kirjavalinnat pitkään oppimäärään. 25 klassikkoa, joita hän suosittelee kaikille aiheesta kiinnostuneille ja joiden lukemisen jälkeen onkin sitten kunnon asiantuntija.

Saattaa hyvin olla, että tartun osaan noista itsekin – yksi löytyy jopa valmiiksi kirjahyllystä. Siksipä ne on listattu muistiin tässä alla.

Mangold, Tom
Cold Warrior: James Jesus Angleton – The CIA’s Master Spy Hunter (1991)

Masterman, J.C.
The Double-Cross System in the War of 1939-1945 (1972)

Martin, David C.
Wilderness of Mirrors: Intrigue, Deception, and the Secrets that Destroyed Two of the Cold War’s Most Important Agents (1980)

Gertz, Bill
Enemies: How America’s Foes Steal Our Vital Secrets – and How We Let It Happen (2006)

Kalugin, Oleg
Spymaster: My Thirty-two Years in Intelligence and Espionage Against the West (1994)

Wolf, Markus & McElvoy, Anne
Man Without a Face: The Autobiography of Communism’s Greatest Spymaster (1997)

Andrew, Christopher & Gordievsky, Oleg
KGB: The Inside Story of Its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev (1990)

Andrew, Christopher & Mitrokhin, Vasili
The Sword and the Shield: The Mitrokhin Archive and the Secret History of the KGB (1985)

Weinstein, Allen & Vassiliev, Alexander
The Haunted Woods: Soviet Espionage in America – The Stalin Era (1998)

Wise, David
Molehunt: The Secret Search for Traitors That Shattered the CIA (1992)

Bearden, Milton & Risen, James
The Main Enemy: The Inside Story of the CIA’s Final Showdown with the KGB (2003)

Wright, Peter
Spycatcher: The Candid Autobiography of a Senior Intelligence Officer (1987)

Herrington, Stuart A.
Traitors Among Us: Inside the Spy Catcher’s World (1999)

Barron, John Daniel
Operation Solo: The FBI’s Man in the Kremlin (1995)

Wise, David
Cassidy’s Run: The Secret Spy War Over Nerve Gas (2000)

Olive, Ronald J.
Capturing Jonathan Pollard: How One of the Most Notorious Spies in American History Was Brought to Justice (2006)

Blum, Howard
I Pledge Allegiance: The True Story of the Walkers – An American Spy Family (1987)

Carmichael, Scott W.
True Believer: Inside the Investigation and Capture of Ana Montes, Cuba’s Master Spy (2007)

Earley, Peter
Confessions of a Spy: The Real Story of Aldrich Ames (1997)

Wise, David
The Spy Who Got Away: The Inside Story of Edward Lee Howard, the Man who Betrayed His Country’s Secrets and Escaped to Moscow (1988)

Denson, Brian
The Spy’s Son: The True Story of the Highest-Ranking CIA Officer Ever Convicted of Espionage and the Son He Trained to Spy for Russia (2015)

Lindsey, Robert
The Falcon and the Snowman: A True Story of Friendship and Espionage (1979)

Kessler, Ronald
The Spy in the Russian Club (1990)

Wise, David
Spy: The Inside Story of How the FBI’s Robert Hanssen Betrayed America (2002)

Wise, David
Tiger Trap: America’s Secret Spy War with China (2007)

Jospa sitä kirjaisi muutaman, kieltämättä varsin hajanaisen, ajatuksen siitä, mitä näiden Marin-kirjojen lukeminen herätti. Molemmat pyrkivät tavoillaan purkamaan sitä mysteeristä muutosta, jossa punavihreä poliitikko vaihtaa vaatteet ja aatteet jetset-elämään. Kirjat käsittelevät pääosin samaa maastoa, samoja julkisia lähteitä, mutta on niillä eronsakin.

Mutta ehkä se kaikkein kiinnostavin kirja on vasta tulossa. Tarkoitan sillä 11. syyskuuta 2025 julkaistavaa Sanna Marinin omaa Our Turn: Fearless Leadership for a New Generation-kirjaa. Voinemmeko odottaa vastauksia kysymykseen miksi – molemmissa merkityksissä – hän on nyt muuttunut?

Yksi Lauri Nurmen kirjan kiinnostavista detaljeista on se, että Marin nähtävästi poisti vanhan bloginsa verkosta vuonna 2022 – ollessaan siis vielä SDP:n puheenjohtaja. Ehkä matka alkoi tuosta hetkestä. Rima Marinin oman kirjan kohdalla on korkealla.

Toinen kiinnostava detalji Nurmen kirjassa on lainaus ”merkittävässä asemassa olevalta kansainväliseltä henkilöltä” ensivaikutelmastaan: ”Pääministerinne osaa englantia, mutta en tiedä, onko hänellä sanottavaa.” Kirjassa sanottavaa pitää olla, jos aikoo jatkaa kovapalkkaisen puhujan tehtävissä – Natosta ja koronasta ei voi loputtomiin puhua.

Salla Vuorikosken kirja on laveampi kattaen kokonaisvaltaisemmin Marinin poliittisen uran. Nurmi kirjoittaa syvällisemmin, mutta valikoiden. Poliittisista asiakokonaisuuksista korostuvat Nato ja korona, joista molemmissa on voinut kierrättää jo valmista aineistoa (näin oletan: en ole lukenut Nurmen Nato-kirjaa eikä sitä koronateosta koskaan julkaistu).

Vuorikosken kirjan suurin puute on se, että kirjoittaja ei ole politiikan toimittaja. Kirja on heikoimmillaan, kun se yrittää arvioida Marinin hallituksen politiikka, kuten Oskari Onninen HS:n arvostelussa totesi. Nurmen kirjan suurin ongelma taas on se, että sen on kirjoittanut kohteensa luottotoimittaja, joka on ärsyyntynyt ystävänsä muutoksesta. Toisten, kuten Unto Hämäläisen, mielestä tämä on vahvuus. Mutta tästä enemmän lopussa yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Kiinnostavia ovat myös ne asiat, joista kummassakaan kirjassa ei juurikaan puhuta.

Ensinnäkin, Marinin toimintaa puolueensa puheenjohtajana ei käsitellä juuri lainkaan. Itse näkisin, että Marinin johdolla käynyt vaalit (2021 kuntavaalien tappio, 2022 aluevaalien himmeä hopea tai 2023 eduskuntavaalien pronssi) olisivat olleet paljon kiinnostavampia aiheita kuin jotkut kohut – erityisesti, kun olisivat liittyneet puolueen johtamiseen eikä pääministeriyteen.

Varsinkin kuntavaalitappio meni osaksi Marinin piikkiin hänen puhuessaan television yksilötentissä kuntaveron muuttamisesta progressiiviseksi, mikä tuli omalle puolueelle yllätyksenä. Puolueen johtamisesta kertoo Nurmen kirjassa lainaama ”tärkeässä asemassa olevaa palkollinen” Jyväskylän puoluekokouksessa 2023: ”Joutaakin häipyä. Tätä tämä on ollut jo pitkään.”

Toiseksi, presidentti Sauli Niinistön ja Marinin välisestä hankauksesta kirjoitetaan, mutta yksi episodi loistaa poissaolollaan: pääministerin loppuvaalikauden hanke ”Nato-esikunnan” rakentamisesta valtioneuvoston kansliaan. Hanke, joka taisi tulla hallituskumppaneille yllätyksenä.

Nurmen kirjassa hankkeen taustaa taidetaan sivuta Nato-luvussa, kun Marin kertoo ulkopuolisuuden tunteesta Eurooppa-neuvoston kokouksessa, jossa Nato-maiden pääministerit puhuvat keskenään. Tuosta näkökulmasta ratkaisu olisi luonteva, Suomen perustuslain näkökulmasta ei niinkään.

Mutta jos on suuttunut toisen tunkeilusta omaksi koetulle reviirille, niin tuntuu toisaalta jonkin verran ristiriitaiselta, toisaalta taas täysin loogiselta (silleen potut pottuina tyyliin), että hakee itse sitten tieten tahtoen konfliktia. Joka tapauksessa tämä episodi olisi ansainnut käsittelynsä.

Molemmissa näissä Marinin hankkeissa paistaa tietty malttamattomuus ja kyvyttömyys ajaa haluttua muutosta toivottuun lopputulokseen.

Nurmi kyllä listaa paljon hankkeita, jotka Marin ajoi maaliin. Yhteistä niille on se, että niille oli olemassa laajempi koalitio. Marinin omissa hankkeissa muiden sitouttaminen jäi, johtamista voisi kuvata tavoitteiden töksäyttelyksi. Nurmi sanoo kirjassa Marinin todenneen, että hän rakastaa ohjelmatyötä, koska siinä on sitä konkretiaa. Itse näkisin, että sanojen laittaminen paperille on kyllä vasta se alun loppu ja varsin kaukana konkretiasta. Toimeenpano/aikaansaaminen, se Tony Blairin viljelemä ”delivery”, on jotain ihan muuta.

Vuorikoski ajoittaa Marinin muutoksen aamupalakohun jälkimaininkeihin kevääseen 2021. Nurmi taas ei käsittele tätä episodia ollenkaan, vaikka hänellä olisi siihen hyvä sitaattikin joulukuulta 2019: ”Tampereella voin mennä perheeni kanssa Prismaan ja olla tavallinen.” Puolitoista vuotta myöhemmin, aamupalakohun jälkimainingeissa, kuntavaalien tentissä Marin tuntuu pitävän kohtuuttomana ajatusta, että pääministeri käyttäisi aikaansa asioiden hoitamiseen Prismassa. Ja olisi siis tavallinen.

Vuorikosken kirja on yhteiskuntakulttuurinen katsaus yhteen viime vuosien ilmiöön. Nurmi taas tulkitsee kunnianhimoisen ja näyttämisen haluisen Marinin tarinaa eräänlaisena matkana, jossa tietyt naamiot riisutaan. Yhteiskunnallisesti kiinnostavinta antia on kuitenkin ollut Nurmen kirjan herättämä keskustelu.

Omasta mielestäni väittely journalistin ohjeiden noudattamisesta sitaattien osalta menee paljon painavammasta aiheesta ohi. Se painavampi teema – tänä aikana, jolloin suhtaudumme kaikkeen informaatiovaikuttamiseen lähtökohtaisesti kielteisesti – on luottotoimittajuus.

Missä määrin nimettömien lähteiden käyttö uutisjutuissa ja taustaksi kerrotut tarinat ovat tervettä journalismille? Erityisesti sen ja kun media lähtökohtaisesti aina kieltäytyy lähteiden motiivien perkaamisesta ja niiden selittämisestä lukijoilleen.

Taustana luottotoimittajalle kerrottu, mahdollisesti hyvinkin paljon spinnattu tai väritetty totuus päätyy näkökulmiksi sekä ohjaa toimittajien ja sitä kautta lukijoiden tulkintoja tilanteesta ja todellisuudesta. Eikö tämä täytä informaatiovaikuttamisen määritelmää? Ja onko tällainen kotimaisten poliitikkojen tekemä informaatiovaikuttaminen (jota myös oman uran edistämiseksi voidaan kutsua) jotenkin parempaa laatua kuin vieraiden valtioiden vastaava toiminta?

Tony Blair, New Labourin puheenjohtaja (1994-2007), Britannian pääministeri (1997-2007) ja nykyinen konsultti nimeään kantavassa instituutissa (2016-), on kirjoittanut poliittista johtajuutta koskevista ajatuksistaan mielenkiintoisen kirjan.

Myönnän, että olin itse jonkun verran varautunut tämän teoksen suhteen. Blairin oma kausi vallankahvassa ajoittui aivan erilaiseen aikaan ja maailmaan (ei esim. sosiaalista mediaa). Britannia on myös kaksipuoluemaa, minkä vuoksi hänen käsityksensä poliittisesta johtajuudesta on väistämättä yksiulotteisempaa kuin monipuoluejärjestelmissä, joissa politiikka on kolmiulotteista sakkia.

Arvostelut kirjasta – Cameronin valtiovarainministeri George Osborne FT:ssa ja SNP:n ex-puheenjohtaja, Skotlannin ex-pääministeri Nicola Sturgeon Guardianissa – herättivät kiinnostuksen. Ja kun olin vast’ikään lukenut taustaksi Philip Gouldin erinomaisen kertomuksen (The Unfinished Revolution: How New Labour Changed British Politics For Ever, vuoden 2011 päivitetty laitos) New Labourin kivuliaasta synnytyksestä, niin näin näiden yhdistämisessä potentiaalia.

Blairin kirjaa on helppo arvostella siitä, että se kieltämättä kuulostaa (luin tämän äänikirjana, lukijana on Blair itse) siltä, että valtionjohtajille – nykyisille tai sellaisiksi haluaville – vedetyn korkean tason (lue: monta nollaa hintalapussa) seminaarin PowerPoint-kalvojen sisältö on puhuttu auki, aina aika ajoin anekdootein täydennettynä. Välillä tulee myös voimakas tunne siitä, että Blair on kirjoittanut kirjan vain yhtä ihmistä varten eli Keir Starmerille, Labourin 124-vuotisen historian vasta seitsemännelle pääministerille.

Mutta kun tuosta pääsee yli, niin on Blairilla monia kiinnostavia havaintoja ja kiteytyksiä politiikan maailmasta. Ja konsulttina toimiminen on tullut hänelle myös tuoretta näkökulmaa. Silti on yllättävää, kuinka vakaana ja kestävänä New Labour-projektin keskeinen perintö, sen ns. menestyksen salaisuudet, yhä on Blairin ajattelussa modernista poliittisesta johtajuudesta.

Mutta mennään kirjan varsinaiseen sisältöön. Sen 40 lukua ovat kronologisessa järjestyksessä alkaen valtaan pääsemisestä ja päättyen tärkeyteen vaalia johtajan poliittista perintöä. Väliin mahtuu Blairin ajatukset Deliverystä (jolle on vaikea löytää napakkaa suomenkielistä käännöstä: tuloksellisuus kuulostaa liikaa konsulttispiikiltä), politiikan (policy) sisällöistä, teknologisesta disruptiosta, ulkopolitiikasta, viestinnästä, johtajana olemisesta.

Jos Blairin sanoman yrittää tiivistää, niin hän haluaa innostaa ja kannustaa tekemään valtioissa ja poliittisissa järjestelmissä sitä muutosta, jota maailmanmeno niiltä edellyttää.

Muutos vaatii suunnitelmaa. Muutos ei toteudu, jos johtaja ei priorisoi. Muutos vaatii aikaa, 10-20 vuotta, mitä harvalle johtajalle suodaan suosion kadotessa nopeasti samalla kun kyvykkyys kasvaa. Blairin mukaan kannatuksen menetys ja nykyinen poliittinen epävakaus johtuu siitä, että politiikka ei jää ole tuloksellista. Kun delivery ontuu eivätkä valtaapitävät onnistu antamaan näkymää tai vahvistamaan toivoa, tulevaisuuden uskosta nyt puhumattakaan, niin kansalaiset ovat valmiita luottamaan uusiin voimiin, yleensä helppoja ratkaisuja tarjoaviin populistisiin puolueisiin.

Blairin ratkaisu ovat strateginen viestintä, joka tarjoaa ja vahvistaa suuntaa ja priorisointi, jotta ainakin ne tärkeimmät uudistukset ja samalla ne vaativimmat muutokset tulevat tehdyksi. Työ politiikassa ei koskaan lopu eikä maailma tule valmiiksi. Blairin ajattelussa valtio on tuotava nykypäivään ja tuossa työssä tarvitaan oppia Piilaaksosta ja sen 10x-lähestymistavasta, jossa palvelun tai tuotteen parantaminen (ja samalla tuottavuuden lisääminen) edellyttää asioiden ajattelemista uusiksi puhtaalta pöydältä (end-to-end). Esimerkkinä Blairilla on SpaceX ja kehitystyö, jonka ansiosta voitiin luopua kertakäyttöisistä raketeista.

Politiikassa eturyhmät asettuvat niin helposti vastustamaan muutosta – tai oikeammin, ne voivat olla muutoksen puolesta, mutta sanovat, että tuota osaa järjestelmästä ei sitten missään nimessä saa muuttaa mitenkään. No, jos asioita ei voi ajatella uusiksi, jäävät tulokset laihoiksi. Blair on optimistinen sen suhteen, että reipas tuottavuuskehitys julkisella puolella on mahdollista, välttämätöntäkin, uuden teknologian ansiosta. Syntyneet säästöt voi ohjata veronkevennyksiin tai lisäpanostuksiin – miten nyt kukin ideologiansa mukaan toivoo.

Yhden kiinnostavimmista kokonaisuuksista kirjassa muodostaa Blairin ajatukset strategisesta viestinnästä, politiikan somejulkisuudesta sekä skandaaleista. Strategisen viestinnän korostamisessa näkyy erityisen vahvasti New Labourin menestysvuosien perintö.

Nykypoliitikkoja hän suomii siitä, että nämä niin helposti tekevät skandaalien lietsomisesta politiikan keskeisen sisällön sen sijaan, että he tarjoaisivat ratkaisuja kansalaisten tärkeäksi kokemiin ongelmiin. Skandaalien paisuttaminen on kaksiteräinen miekka – tai oikeammin bumerangi. Sen heittäminen voi kiihdyttää nousua valtaan, mutta yleensä se osuu heittäjäänsä tehden kipeää. Blair on tarkkanäköinen, sillä nykyisen Labour-hallituksen ensimmäistä sataa päivää ovat varjostaneet politiikan eettisyyteen liittyvät kysymykset (mm. lahjagate), joista se edeltäjäänsä kovin auliisti oli valmis kritisoimaan,

Blair kehottaa poliitikkoja keskittymään siihen, että hankkivat kunnioitusta, sillä hänen mukaansa luottamus on populististen sutkautusten aikana häilyvää pääomaa. Ihmiset tuntuvat luottavan tahoon, jonka he tuntevat kiteyttävän jotain olennaista maailmasta – oli se sitten totta tai ei. Siksi nykyään luottamuksella ei kannata lähteä kilpailemaan.

Muitakin nostoja, muistiinpanoja, Blairin kalvosulkeisista voisi tehdä paljonkin, kuten ”hinterlandin” merkitys jaksamiselle, psykopaatin (=somejulkisuus) kanssa samassa talossa pakottuna asumaan oleminen tai se, että vihollisia ei ehdoin tahdoin kannata hankkia, kun niitä saa riittävästi muutenkin. Sturgeonin johtopäätökseen siitä, että valtaosa Blairin ajatuksista on itsestäänselvyyksiä, mutta että olisihan tällainen kirja ollut mukava lukea ennen valtaanpääsyä.

On Leadership on helppo nähdä jatko-opintoina yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen opastaneelle, Blairin viestintägurun Alastair Campbellin vuonna 2023 ilmestyneelle But What Can I Do? -kirjalle.

Ja siis ehdottomasti kannattaa lukea se edellä mainittu Philip Gouldin kirja.

Toimittaja, tietokirjailija Brian Merchant tuli tutuksi erinomaisella kirjallaan One Device (2017), joka oli iPhonen ruumiinavaus ja sen syntyhistorian läpikäynti. Kirja käsitteli oikeastaan hyvin samoja teemoja kuin tämä vuonna 2023 ilmestynyt toinen kirja. Bolivian kaivostyöläiset ja Foxconnin jättiläismäisissä kokoonpanotehtaissa työskentelevät kiinalaiset ovat vaihtuneet 1800-luvun englantilaisiin tekstiilityöläisiin ja luddiittien protestina historiankirjoihin jääneeseen taisteluun teknologiaa – tai ennen kaikkea tehdasta ja hyväksikäyttöä vastaan.

Blood in the Machine on punainen pilleri siinä mielessä, että se on kontekstoi luddiitit aivan joksikin muuksi kuin yksinkertaisiksi, teknologiaa ja edistystä vihanneiksi luusereiksi. Luddiittien protesti oli monitahoisempi ilmiö, johon yhdistyi pula ja puute, yhteisöjen tuhoutuminen, hyväksikäyttö (koneita tehtaissa eivät käyttäneet entiset ammattilaiset, vaan käytännössä orjatyötä tehneet orpolapset) sekä lakien hylkääminen virkavallan toimesta. Tuntuu hassulta, että luddismista on sittemmin tullut lähinnä sellainen hassunhauska vähättelevä termi. Mutta historian kirjoittavat voittajat, joiden näkökulma näkyy myös nykyisessä keskustelussa tekoälystä ja automaatiosta. Ne ovat ne robotit, jotka ovat tulossa viemään työpaikat, eivätkä itse asiassa ne yrittäjät, toimitusjohtajat ja konsultit, jotka päätökset todellisuudessa tekevät.

Jos Merchantille jostain risuja haluaa antaa, niin Englannin kartta olisi ollut hyvä lisä kirjaan. Paikannimiä on kirjassa paljon ja olisi ollut mukavaa, jos olisi voinut katsoa, että mihin tapahtumat sijoittuvat. Toinen risu tulee tietystä mustavalkoisuudesta. Ei kai kaikki työ, jonka teknologia on siirtänyt historian roskakoriin, ole ollut säilyttämisen arvoista. Ja tuo ei suoraan ole hänen väitteensä, vaan pikemminkin se, että työstä, teknologiasta ja niiden varaan rakentuvista yhteisöistä pitäisi käydä todellista vuoropuhelua.

Luddiittien (nimi tulee nähtävästi fiktiivisestä, meemimäisestä johtohahmosta nimeltä kenraali Ned Ludd, jonka ”johdattelemana” hajautettu protestointi tapahtui) näkökulman avaamisen lisäksi kirjan vahvaa antia on automaatiokeskustelun historian avaaminen ja Mary Shelleyn romaanin Frankenstein taustoittaminen. Jälkimmäinen toi tuon kirjan omalle lukulistalle. Onhan se luddiittien puolustuspuhe.

Ensin vuoden 2023 kirjavuosi numeroina: luin 85 kirjaa, joista 44 oli perinteisiä fyysisiä. Äänikirjoja tuli kuunneltua siis 41. Valtaosa (77) oli englanniksi, loput suomeksi (8). Kun englanninkielisessä kirjassa on keskimäärin 250-300 sanaa sivulla, niin yhteensä luin arviolta 8 187 000 sanaa tiukkaa asiaa. Ja kyllä, pääasiassa faktaa, kun luettujen kirjojen joukossa oli vain kaksi romaania.

Keskimääräisessä kirjassa oli 350 sivua ja se oli julkaistu vuonna 2012 (tuo kertoo ennen kaikkea siitä, että omiin pinoihin on kertynyt paljon, paljon kiinnostavia kirjoja – toisaalta hyvä kirja kestää aikaa ja stimuloi ajattelua vaikka sitten vain vertaamalla sitä nykyhetkeen).

Äänikirjan keskimääräinen pituus oli 11 tuntia ja 14 minuuttia. Kaiken kaikkiaan äänikirjoja tuli siis kuunneltua 460 tuntia ja 41 minuuttia. Tai tunti ja reilu vartti päivässä.

Aihealueista (tämä ei ole YKL:n mukainen luokittelu) minua eniten kiinnostivat yhteiskunta (19), historia (11), bisnes (9) sekä politiikka (8). Jos hakee tietoisia valintoja, niin vuoden kirjavalinnoissa korostuneet teemat olivat retoriikka, vakoilu, kansakuntien murroskohdat, ajattelun vinksauttaminen uusiin uomiin sekä epäonnistumiset bisneksessä.

Olen pitänyt lukua kaikista lukemistani kirjoista 11-vuotiaasta asti. Ensin ne tuli kirjattua vihkoihin, mutta nykyään ne kirjataan exceliin. Joitakin vuosia sitten aloin tehdä varmuuskopiota kirjaamalla kirjat Goodreadsiin. Sen myötä kuvaan astui pisteyttäminen, mitä en ollut aikaisemmin harjoittanut.

No, viime vuonna 27 kirjaa sai – syystä tai toisesta, harkinnan tai hetken mielijohteen vuoksi – täydet viisi tähteä. (Pitäisiköhän sitä olla kriittisempi? Ei kai joka kolmas kirja voi olla napakymppi?)

No, tässä omassa kirjakääreessäni vuodesta 2023, joka oli historiani kolmanneksi antoisin lukuvuosi, lyhyitä havaintoja näistä 27 kirjavaliosta. Tarkoituksena on kirjoittaa ylös se keskimmäinen ajatus, joka itselleni kirjasta jäi.

Patrick Radden Keefe: Empire of Pain (2021)

Purdue Pharmaa ja oxycontin-tragediaa on käsitelty paljon. Radden Keefen kirjan parasta antia on Sacklerin suvun alkuvaiheiden esittely, erityisesti lääkemarkkinoinnin syntyminen, ml. lääkebrändit. Se, mikä kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoissa, tv-sarjoissa ja elokuvissa hämmentää, on se, että miksi yhteiskunta epäonnistui eikä puuttunut aikaisemmassa vaiheessa kaikkeen kärsimykseen ja tuhoon. Ehkä joku kirja antaa siihen vastauksen.

Phil Knight: Shoe Dog (2016)

Niken perustajan elämäkerta on riemastuttavaa luettavaa. Knight kirjoittaa avoimesti niin bisneksen vastoinkäymisistä kuin menestyksistä. Kirjaa ei ole turhaan pidetty yrittäjyyden ylistyslauluna. Kiinnostavaa on se, millaisen kulttuurisen vallankumouksen olemme käyneet läpi siinä, miten urheilu on tullut niin kiinteäksi osaksi monien elämään. Kuten Knight kirjoittaa, juoksemista pidettiin joskus vähän sellaisena hullujen hommana.

Stanley McChrystal et al: Team of Teams (2015)

Jos kirjoittavista JSOC-kenraaleista pitää valita, niin oma suosikkini on McChrystalin seuraaja William McRaven. Hän on taitavampi sanankäyttäjä lähtien aina erinomaisesta opinnäytetyöstä Spec Ops (1995). Team of Teams-kirjan ansiot ovat uudenlaisen ajattelun tarpeen tunnistamisessa ja muutoksen toimeenpanossa. Kirja tavoittaa muuttuneen maailman uudet lainalaisuudet hienosti.

Risto Siilasmaa et al: Paranoidi optimisti (2018)

Tarina – Nokian tuho ja uusi tuleminen – on kiinnostava ja osui itselläni ajankohtaan, jossa luin myös Pekka Herlinin elämäkerran ja Olli-Pekka Kallasvuon muistelmat. Kirja on lennokkaasti kirjoitettu (ja hyvin Markku Päkkilän toimesta käännetty, kun se alunperin on englanniksi ilmestynyt) ja tarina vetää mukaansa. Eniten tarinassa hämmentää se, että miksi ongelmille ei onnistuttu tekemään mitään. Miksi niitä ohjelmistoja ei saatu kuntoon?

Jonathan Haidt: The Righteous Mind (2012)

Haidtin kirja on erinomaisesti kirjoitettu. Arvostin erityisesti tiivistyksissä kunkin aihepiirin lopussa. Kirjoittaja osaa tiivistää ja kiteyttää olennaiset argumenttinsa. Kirja käsittelee moraalipsykologiaa ja – onkohan tämä oikea termi? – moraalievoluutiota. Moraalikysymyksissä olemme ratsastaja norsun selässä: intuitio tulee ensin, järkiperusteet keksitään sitten myöhemmin. Ja jos jatkamme näillä eläinmetaforilla, niin meissä ihmisissä on 90 prosenttia simpanssia ja 10 prosenttia mehiläistä. Yksilö ja oma porukka yhdistyvät. Mielenkiintoista on pohdinta uskonnon merkityksestä lisääntymiselle, kun sekularisoitumisen myötä syntyvyysluvut ovat laskeneet. Ja kuten hyvä kirja aina, niin tämäkin avaa uusia ovia, uusia kiinnostuksen kohteita: aloin miettiä Émile Durkheimin (1858-1917) tuotantoon tutustumista tai David Sloan Wilsonin kirjan Darwin’s Cathedral (2002) lukemista.

Juhana Torkki: Puhevalta (2006)

Torkin kirja oli syystä tai toisesta jäänyt kirjahyllyn uumeniin. Retoriikan teemavuosi sai tarttumaan siihen. Puhetaito lienee yksi niitä harvoja tieteenaloja, joka ei ole erityisemmin kehittynyt antiikin ajoista. Niin usein yhä vedotaan Aristoteleen ajatteluun ja kolmeen hyvän puheen taikasanaan: ethos, pathos ja logos. Torkin kirja käy mielenkiintoista vuoropuhelua myös muuttuneen maailman kanssa. Eräässä kohdassa Torkki mainitsee puhujan kilpailijaksi kuuntelijan huomiosta taskukalenterin ja sen selaamisen, nyt vihollinen olisi älypuhelin ja sen avaamat mahdollisuudet.

Deborah Mattison: Beyond the Red Wall (2020)

Erinomainen teos yhteiskunnallisesta muutoksesta. Labour-puolueen strategi käy läpi Pohjois-Englannin vanhojen ja ylpeiden, mutta taantuvien teollisuuspaikkakuntien arvo- ja asennemuutoksia tekemiensä kyselytutkimusten kautta. Suomalaisessa politiikassa ei ole käytössä tällaista skaalaa erilaisia työkaluja äänestäjien tutkimiseen. Mattisonin havainto on se, että äänestäjien sielunmaisema on muuttunut eikä perinteinen duunariretoriikka enää vetoa. Herättää monia kysymyksiä Suomi-kontekstissa – erityisesti keskustan ja demareiden osalta. Vanha poliittinen puheenparsi ei enää kirvoita vastakaikua, kun kuuntelijoiden huomio on muissa asioissa. Heidän luottamuksensa voittamiseksi pitää löytää uusia asioita, uutta sanoitusta ja uusia ratkaisuja.

Will Storr: The Status Game (2022)

Jos Haidt käsitteli moraalipsykologiaa ja sitä, miten yhteisö pysyy koossa, niin Storr tarttuu kolikon toiseen puoleen eli siihen, miten ihmiset hankkivat itselleen statusta tärkeäksi kokemissaan viiteryhmissä. Tämä johtaa joskus hyvin erikoisiin seurauksiin, kuten amerikkalaisia päiväkoteja 1980-luvulla ravistelleeseen rituaalipahoinpitelypaniikkiin, josta kertova Mary De Youngin kirja päättyi omalle lukutoivelistalle. Storrin päätelmä on se, että statuksen janoa ei koskaan pysty täyttämään. Peli ei koskaan pääty. Parasta (tai oikeammin: terveintä), mitä voi toivoa, on hidas edistyminen. Kirja päättyy tarjoamaan ratkaisua elämän suureen mysteeriin: ”The meaning of life is not to win, it’s to play.”

Martti J. Kari et al: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii (2023)

Tämä on sellainen yleissivistyksen kulmakivi, joka referoi hyvin monia Venäjä-kaanoniin kuuluvia teoksia. Kirjan avaama strategisen kulttuurin käsite on hyvä työkalu myös muiden kuin Venäjän ymmärtämisessä. Kirja oli minusta huomattavasti parempi kuin Mauno Koiviston vuonna 2001 julkaisema Venäjän idea, jolle näytän maaliskuussa 2022 antaneeni 3 tähteä.

Matthew Dicks: Storyworthy (2018)

Tämäkin kirja liittyy retoriikkaan, tosin enemmän sen kautta, että miten kertoa mahdollisimman hyvä tarina. Dicks on moninkertainen The Moth-tarinankerrontamestari ja mies, jolle on tapahtunut paljon, todella paljon hänen elämänsä aikana. Kirja sisältää hyviä ja konkreettisia vinkkejä. Pohditaan siinä myös sitä, että milloin on soveliasta muuttaa todellisuutta tarinan parantamiseksi. Itse olen myös yrittänyt myös juurruttaa Dicksin elämän läksyt -konseptia hidastamaan ajanrientoa.

Matthew Syed: Black Box Thinking (2015)

Täytyy tunnustaa, että ostin tämän kirjan, koska luulin sen liittyvän algoritmeihin ja niiden luomiin mustiin laatikoihin, joiden täsmällistä toimintalogiikkaa emme ymmärrä. No, kirjahan on saanut nimensä lentokoneiden mustista laatikoista (jotka ovat oikeasti oranssin värisiä) ja ilmailualan turvallisuuskulttuurista, jossa virheet ovat voimavara. Inspiroivia keissejä mm. terveydenhuollon alalta.

Seth Stevens-Davidowitz: Everybody Lies (2017)

Tämä kirja liittyi teemaan ajattelun vinksauttamisesta uusiin uomiin. Tässä tapauksessa kyseessä on se, miten voimme hahmottaa todellisuutta paremmin ja tarkemmin internetin synnyttämän datan (esim. Google-hakut) avulla. Moni aiempi uskomus meistä ihmisistä saa kirjassa kyytiä tai vähintään monia tarkennuksia.

Chris Whipple: The Gatekeepers (2017)

Olen ollut kiinnostunut jenkkipolitiikasta pitkään – jo ennen West Wing-huumaa. Tämä kirja käy aihetta läpi Valkoisen talon kansliapäälliköiden kautta. Oikeastaan se on kirja siitä, miksi oikeat henkilövalinnat ovat keskeinen tekijä menestymiselle. Väärät ihmiset väärillä paikoilla vääristä syistä ovat takuuvarma tie turmioon.

Ian Dunt: How Westminster Works …and Why It Doesn’t (2023)

Tässä kirjassa arvostaa ennen kaikkea analyysin laajuutta ja sen laatua. Brittipolitiikan (lue: päätöksentekojärjestelmän) surkeaa tilaa käsitellään monesta kulmasta. Ratkaisujakin esitetään ja mennään ajan tutkainta vastaan esim. siinä, että ylähuone EI olekaan ongelma, vaan itse asiassa järjestelmän tolkullisemmin toimiva osa. Tärkeä kirja, jollaisen toivoisi kirjoitettavan jokaisesta demokratiasta, sillä niissä kussakin on omat ongelmansa. Osa ongelmista lienee yleismaailmallisia, kuten se, miten media on muuttunut sen jälkeen, kun ihmiset lukuvalinnoista tuli dataa.

Craig Harrison: The Longest Kill (2016)

Tämä kirja on aluksi hyvin perinteinen sotapojan muistelmat. Rikkinäinen nuoruus, armeijan kuri, seikkailut vieraissa maissa sekä sotilaspalveluksen erilaiset kommervenkit. Myös vaaraa ja vauhtia löytyy. Kirjan ehdoton vahvuus on sen loppupuoli ja se raadollinen avoimuus, jolla Harrison kertoo siitä, miten tappaminen mursi miehen ja mielen. Harvoin sitä kokee näin vahvaa lopetusta kirjassa.

William D. Cohan: Power Failure (2022)

Cohanin tiiliskivi oli palkittu bisneskirja General Electricin noususta, mutta ennen kaikkea sen syöksykierteestä. Sangen pieteetillä kirjoitettu teos, jossa pääosaan nousee kysymys siitä, että miten ja millä kriteerein johtajat pitäisi valita. GE:n pääjohtajan valinta on monesti ollut varsinainen hullunmylly ja prosessi, jossa ei tunnu olevan järjen hiventäkään.

Michael Lewis: The Fifth Risk (2018)

Lewisin kirja avaa amerikkalaisen hallinnon syvyyksiä ja Trumpin valtaannousua vuoden 2016 vaalien jälkeen. Aihetta lähestytään tekemällä syväsukellus muutamaan hallinnonalaan. Hallinnon vaihtuminen on massiivinen projekti, jossa tietoa on tarkoitus luovuttaa seuraajlle – jos se heitä nyt kiinnostaa. Trumpin tapauksessa paksut briiffikirjat jäivät lukematta ja olemattoman kokemuksen omaavat henkilöt astuivat ruoriin.

Ben Macintyre: Operation Mincemeat (2010)

Kirja avaa hyvin yksityiskohtaisesti kaiken sen suunnittelun, jota onnistuneeseen hämäysoperaatioon menee. Tässä tapauksessa kyseessä on Sisilian maihinnousun onnistumisen varmistamiseksi käynnistetty operaatio, jossa ruumis ajautuu rantaan Espanjassa, jotta natsit saadaan uskomaan johonkin aivan muuhun kuin siihen, mikä oli sotilaallisesti järkevin vaihtoehto.

Steve Richards: The Prime Ministers (2019)

Brittitoimittaja valoittaa pääministereiden uria sekä heidän vahvuuksia ja heikkouksia hoitaa vaativaa tehtävää, josta useimmat on ajettu vastentahtoisesti ulos. Kirja käsittää pääministerit 1970-luvulta aina Theresa Mayhin. Luonne koituu kohtaloksi. Kirjassa arvostaa pääministerien valmiuksien laadun ja laajuuden pohdintaa. Olennainen kysymyshän on se, että kuinka valmis päättäjä on tehtäväänsä.

Simon Lancaster: Winning Minds (2020)

Retoriikkateemaa. Aiempi Labour-ministerin erityisavustaja, sittemmin ammattipuheenkirjoittajaksi ja kouluttajaksi ryhtynyt Lancaster kirjoittaa vetävästi siitä, mikä tekee hyvän puheen. Bonusta siitä, että ethoksen, logoksen ja pathoksen lisäksi mainitaan myös aivokemikaalit, joita puheen pitää saada liikkeelle saadakseen aikaan toimintaa. Sitä toivoisi, että Suomessakin puheilla johtamiseen kiinnitettäisiin enemmän huomiota (toki toimeenpanon pitää seurata suuria sanoja). Meillä yleensä vain töksäytellään tai julistetaan.

Chris Miller: Chip War (2022)

Sivistyksen kulmakiviä on sen ymmärtäminen, miten ne nykymaailman rakennuspalikat oikein syntyvät. Lukija kokee tämän kirjan jälkeen tulleensa asiantuntijaksi puolijohteiden historian ja lähitulevaisuuden osalta. Tällaiset kirjat ovat painonsa arvoisia platinaa.

Ben Macintyre: The Spy and the Traitor (2018)

Kirja kertoo kahden petturin tarinan. Toinen nousee sankariksi, toinen alhaiseksi ja selkärangattomaksi lurjukseksi. Pettämisen kaava on MICE (Money, Ideology, Coercion, Ego). Parasta antia kirjassa on tanssi värväämisen ympärillä sekä kaiken sen hyvin yksityiskohtaisen suunnittelun kuvaaminen, joka menee kaksoisagenttien pyörittämiseen kentällä.

Lea Ypi: Free (2021)

Sarjassamme kansakunnat murroksessa. Lea Ypi kertoo Albanian matkasta kommunismista kapitalismiin. Hieno kuvaus siitä, miten lapsi kasvaa ja ymmärtää joitakin asioista ”hauskalla” tavalla väärin. Kiinnostavaa myös, kuinka tietyt esineet, kuten vaikka tyhjä kokistölkki, saavat statussymbolin aseman ja rikkovat ihmissuhteita.

Michael Lewis: Moneyball (2003)

Harvinainen pariteetti, kun kirja ja siitä tehty elokuva (Bennett Millerin ohjaus vuodelta 2011) ovat molemmat mainioita. Yleensä toinen on järjestään pettymys. Moneyballissa on kysymys valmiudesta katsoa asioita uudesta vinkkelistä ja rohkeudesta ryhtyä toimeen. Ja kyllä, kaikkein kirkkain kruunu jäi saavuttamatta ja lähivuosina myös A’s jättää Oaklandin – tuon duunariurheilun kehdon – siirtyäkseen pelaamaan rahakkaampaan Las Vegasiin. Toisaalta… moneyball se juuri on mahdollistanut urheiluvedonlyönnin monipuolistumisen.

Rory Smith: Expected Goals (2022)

Toinen tarina samasta aiheesta: kuinka moneyball tuli brittifutikseen. Kiinnostava tarina globaalista datatehtaasta, jossa Filippiineillä jalkapalloura vaihtuu moneyball-teknikon työhön ja siitä, kuinka koko maailma on aivan uudella tavalla tarkkailun alla. Enää ei ole sellaista junioriturnausta Brasiliassa, josta joukkueet eivät saisi dataa pelaajarekrytoinnin tueksi. Menestyksen resepti on muuttunut tavalla, joka korostaa ammattimaista toimintaa ja työnjakoa. Kaikkivaltias manageri on pudotettu jalustaltaan.

George Orwell: Down and Out in Paris and London (1933)

Rakastan Orwellin esseitä. Hänen kykynsä havainnoida, jäsentää ja kuvata maailmaa on vertaansa vailla. Tässä kirjassa vahvempi on kulkurin elämää Englannissa kuvaava puolisko. Uudella lukemalla (olin lukenut kirjan vuonna 2000) huomio kiinnittyy kirjan antisemitistisiin katkelmiin (jotka on enimmäkseen laitettu Orwellin venäläisemigranttiystävän suuhun Pariisissa). Kiinnostava kontrasti on myös Orwellin luksuksen vastaisessa eetoksessa. Eihän Euroopassa tällä hetkellä oikein muita menestyviä firmoja olekaan kuin luksuksen tuottajat.

Hannu Toivonen: Mitä tekoäly on? (2023)

Pidin tämän selkeydestä. Kirja ei myynyt hypeä, muttei myöskään vähätellyt ilmiötä. Hyvin kalibroitu ja olen tyytyväinen siitä, että Helsingin yliopisto lähetti tämän kaikilla kansanedustajille. Toivottavasti moni heistä myös lukee tämän. Kauaa siihen ei mene. Onnistuu yhdessä illassa.

Lopuksi, toiveena vuodelle 2024 on se, että tahti pysyy kutakuinkin samana. Se tarkoittaisi todennäköisesti myös sitä, että se päivittäinen askelmäärä pysyisi 10 000:ssa. Yksi kehityskohde on se, että pitäisi lukea enemmän myös naisten kirjoittamia kirjoja. Itse luulen, että fakta rulettaa myös jatkossa.