#työmatkakirja

The Missing Cryptoqueen on nykyään toimittajana työskentelevän Jamie Bartlettin neljäs kirja. Bartlett työskenteli pitkään brittiläisen Demos-ajatuspajassa ja sen Center for the Analysis of Social Median johtajana. Hänen mielenkiintonsa on kohdistunut uuden teknologian, politiikan ja yhteiskunnan vuorovaikutukseen. Aiheesta on syntynyt neljä kirjaa.

Esikoista (The Dark Net: Inside the Digital Underground, 2014) en ole lukenut. Radicals: Outsiders Changing the World (2017) on kiinnostava katsaus valtavirran ulkopuolella oleviin poliittisiin liikkeisiin ja ajatuksiin, jotka ovat mahdollisesti puskemassa valtaan. The People vs Tech: How the Internet Is Killing Democracy (and How We Save It) vuodelta 2018 on vanha työmatkakirja, jonka anti on peruttu täällä.

Bartlettin uutuus perustuu BBC:n samannimiseen 9-osaiseen podcastiin vuodelta 2019, jota hän on ollut tekemässä. Se on OneCoinin ja bulgarialaisen Ruja Ignatovan (s. 1980) tarina. Ignatova katosi vuonna 2017. Tällä viikolla hänet lisättiin FBI:n 10 etsityimmän rikollisen listalle. OneCoinin tarinaa on turha toistaa tässä. Kirja avaa kyseisen huijauksen supervoimat: karismaattinen (ja uskottava) keulakuva, verkostomarkkinoinnin (multi-level marketing, MLM) turboahtaminen sopivilla kannustimilla, ihmisen iänikuinen halu rikastua (helpolla) ja pelko siitä, että jää jostain paitsi…

Bartlett lainaa yhden luvun alussa englantilaista runoilijaa ja satiirikkoa Alexander Popea (1688-1744):

He who tells a lie is not sensible of how great a task he undertakes, for he must be forced to invent twenty more to maintain that one.”

Pettämisen ja valehtelemisen vyyhti OneCoinin ytimessä jää mieleen ja pistää miettimään sitä, että millaisia tällaiset ihmiset oikein voivat olla ja miten he eri tasoilla ovat perustelleet itselleen kaikki ne valheet ja petokset, jotka huijaus on vaatinut. OneCoin eroaa muista Ponzi-huijauksista sen valtavan mittaluokan vuoksi – siksi sitä voi hyvällä syyllä kutsua vuosisadan huijaukseksi. Sijoittajia oli jopa yli kolme miljoonaa ympäri maailman ja rahaa siihen upotettiin miljardiluokalla. Vertailun vuoksi, Bernie Madoffin huijaus kesti pitempään ja oli rahaluokassa mittavampi, mutta uhrien lukumäärä oli ”vain” 24 000. Sinällään ironista on se, että Ruja Ignatovan pakoilua rahoittaa nähtävästi tällä hetkellä ennen kaikkea hänen vaurastumisensa bitcoineilla.

Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja. Taustoittaa hyvin sitä mittakaavaa minkä ilmiöt – niin hyvässä ja pahassa – voivat tänä päivänä saada.

Saksan kielessä on hyvin paljon ilmaisuvoimaa omaavia sanoja. Kuten Kummerspeck eli lohtupekonin tuomat lisäkilot. Tai Weltschmerz eli tuntemattomien syiden synnyttämä maailmantuska. Tunnetuin näistä lienee Schadenfreude eli vahingonilo toisten epäonnesta. Saksan kielestä löytyisi varmaan myös termi suuresta kunnioituksesta kumpuavalle kateudelle. Joka tapauksessa tarvitsisin juuri tuota ilmaisua kuvatakseni 36-vuotiaan Derek Thompsonin minussa herättämiä tunteita.

Thompson tunnetaan parhaiten laatulehti The Atlanticin journalistina. Viime aikoina – uuden edistystä käsittelevän kirjaprojektin vuoksi – hän ei ole kirjoittanut lehteen viime aikoina paljonkaan. Säännöllinen podcast – Plain English – tarjoilee kiinnostavia kulmia ajankohtaisiin ilmiöihin ja kirjaprojektin edistymistä voi seurata tilaamalla Work in Progress -uutiskirje, jolla on iso lupaus: ”A newsletter about the world’s most important mysteries”.

Vuonna 2017 ilmestynyt Hit Makers: How Things Become Popular käsittelee isoa teemaa. Miksi jotkut asiat menestyvät ja saavuttavat valtavan suosion, kun toiset katoavat historian hämäriin jättämättä jälkeä? Thompson lähestyy kysymystä populaarikulttuurin kautta. Tarkoituksena ei ole ollut tutkia sitä, miten politiikassa voi saavuttaa suosiota, vaikka samat lainalaisuudet voivat hyvin päteä sielläkin.

Kirja on syntynyt journalismista ja se tuntuu. Toisaalta se ei haittaa, sillä Thompson kirjoittaa nautittavasti ja ammentaa kiitettävissä määrin kiinnostavia anekdootteja ja tarinoita. Kirjan rakenne, tai oikeammin sen rytmi, on myös mielenkiintoinen. Suuria teemoja erottavat pienet välisoitot.

Kirjasta voisi tehdä vaikka mitä nostoja. Itseä miellyttivät suosion mittaamiseen (ja sen ennustamiseen) liittyvät pätkät, kuten esimerkiksi se, miksi Billboardin hittilistaus oli feikkiä aina vuoteen 1991 asti tai se, miten George Gallupin ura aukeni tutkimalla sanomalehtien lukijoiden mieltymyksiä – ei poliittisten mielipiteiden, puolueiden tai ehdokkaiden suosiota.

Thompson nostaa esille kavalkaadin kiinnostavia hahmoja, kuten vaikka Herman ”Kay” Kamenin (1892-1949), joka auttoi luomaan Disneyn imperiumin tuotteistamalla Mikki Hiiren. Tai muotoilija Raymond Loewyn (1893-1986), jonka MAYA (Most Advanced Yet Acceptable) -periaatetta tuotanto antoi muotokielen maailman talousmahdiksi nousseelle maalle aina Greyhound-busseista Air Force Oneen.

Thompsonin kirjassa esittämä suosion teoria nojaa neofilian ja neofobian iänikuiseen tanssiin. Haluamme uusia asioita, mutta samalla niiden pitää tuntua tutulta. MAYA. George Lucasin Tähtien sota vie meidät avaruuteen ja tuntemattomiin galakseihin, mutta se tekee sen tavalla, joka tuntui tutulta.

Lainasihan Lucas läheltä ja kaukaa. Aina The New Gods -sarjakuvista Akira Kurosawan Kätkettyyn linnakkeeseen. Ja tosiasiassahan Lucas halusi tuoda valkokankaalle Flash Gordonin, mutta joutui muuttamaan suunnitelmiaan, kun King Features Syndicate myi oikeudet vuonna 1971 Federico Fellinille.

Nautittavin osuus kirjassa on ehkä kuitenkin Thompsonin purku retorisista rakenteista ja siitä, kuinka ne itse asiassa lainaavat musiikin menestysreseptiä. Epistrofien, anaforien, diakopien ja antiteesien ilotulitus on riemastuttavaa luettavaa. Suosittelen. Sivistävä kirja, joka saa sinutkin kunnioituskateutta toisen lukeneisuuden ja terävän, älykkään kynän johdosta.

Tuntuu hassulta kutsua kirjaa, jonka pituus lähentelee 700 sivua tai 25 tuntia äänikirjana, lyhyeksi historiaksi. Mutta siltä tämä 40-vuotiaan historioitsijan Dan Jonesin yhdeksäs kirja tuntuu – niin hyvässä kuin pahassa. Se juoksee läpi tuhat vuotta historiaa jakaen sen kuuteentoista osaa. Kukin osa käsittelee yhtä keskiajan ”ilmiötä” – kuten kansanvaelluksia, ristiretkiä, munkkilaitosta tai ritariutta.

Ihmiselle, joka ei ole aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut keskiajan historiasta, Jonesin pikamarssi historian läpi antaa paljon. Ainakin itselleni – poliittisen historian maisterille (joka on oppiaineensa johdantokurssilla oppinut sen, että ”tosihistoria” alkaa Ranskan vallankumouksesta tai sitten Suomen tapauksessa Porvoon valtiopäivistä) – kirja synnytti intohimon oppia lisää eräistä ilmiöistä. Kirja viihdytti ja täytti yleissivistyksen aukkoja.

Mutta sellaiselle henkilölle, jolle nämä asiat ovat tuttuja, ei kirjasta varmaankaan ole juuri iloa, sillä sen verran ohueksi kunkin ilmiön käsittely pakostikin jää. Toisaalta kuten kirjoittaja itsekin toteaa, niistä jokaiselle löytyy oma tieteenhaaransa.

Aihetta kritiikille antaa myös The Future Is Asian -teoksen kirjoittajan Parag Khannan esille nostama näkökulma. Khanna valitti kirjassaan länsimaisen historiankäsityksen ja näkökulman dominanssia niin koulujen opetussuunnitelmissa kuin myös länsimaisten ihmisten ajattelussa, mikä jättää unholaan tai ohikiitävään sivurooliin historian suuret valtakunnat Aasiassa.

Powers and Thrones todellakin keskittyy hyvin pitkälti Eurooppaan. Toisaalta se on keskiajan – määritelmä tulee 1500-luvun englantilaiselta kirkkohistorioitsija John Foxelta, joka jakoi historian kolmeen ajanjaksoon: ”primitive time”, ”middle age” ja ”our latter days” – historia, jossa kristinusko ja myös tuo kirkkohistoria näyttelee suurta roolia.

Sopiva vastalääke tälle on tietty joko Khannan teoksesta löytyvä hengästyttävä pikapikakelaus tai sitten ”historian rocktähden” Peter Frankopanin bestseller The Silk Roads (2015). Jonesin kirja nostaa Frankopanin kirjaa omalla lukulistalla monta pykälää. Aivan tämän perään en siihen kuitenkaan aio tarttua.

Jones on myös armoton tarinaniskijä ja hän on oikein miellyttävä lukija teokselleen. Siinä mielessä hän vastaa johdannossa itselleen esittämään haasteeseen tarjota viihdyttävä lukukokemus. Ja siis oikeasti… kuinka viihdyttävä onkaan kirja, joka saa lukijansa fasinoitumaan keskiajan luostarilaitoksesta ja jopa haaveilemaan matkasta Clunyn luostarin raunioille.

Tuottelias Tim Harford (s. 1973) – yhdeksän kirjaa rustannut tietokirjailija, Financial Timesin vanhempi kolumnisti, BBC:n radio-ohjelmien juontaja (kuten numeroihin uutisissa keskittyvä More or Less), podcastin pitäjä (kolmatta kauttaan pyörivä Cautionery Tales) – kirjoitti vuonna 2011 kirjan epäonnistumisen autuudesta – tai oikeammin siitä, miten epäonnistumiset voi muuttaa menestysreseptiksi.

Kirja on täynnä anekdootteja ja bisneskeissejä. Yksi kiinnostavimmista on venäläisen insinöörin Pjotr Paltšinskin (1875-1929) tarina. Paltšinski selvitti Donin laakion hiilikaivosmiesten kurjia olosuhteita, joutui lähtemään maanpakoon jouduttuaan suorapuheisuutensa vuoksi epäsuosioon, palasi Venäjälle 1913 ja yritti vallankumouksen jälkeen puhua järkeä neuvostoajan massiivisia rakennusprojekteja (kuten Dneprin vesivoimalaitosta tai Magnitogorskin terästehdasta) vastaan. Hänet taloitettiin vuonna 1929. Suorapuheisen insinöörin rikos oli tarkkojen tilastojen julkaiseminen.

Perintönä jälkipolville ovat Paltšinskin periaatteet: 1) etsi uusia ideoita ja kokeile uusia asioita, 2) kun yrität jotain uutta, tee se sellaisessa mittakaavassa, ettei epäonnistuminen johda tuhoosi, ja 3) hae palautetta ja pyri oppimaan virheistäsi.

Kontrafaktualistit voivat pohtia sitä, miten historiassa olisi käynyt, jos tsaari olisi vuonna 1901 parantanut Donin laakion kaivosmiesten olosuhteita. Olisiko 250 000 kaivosmiestä lähtenyt kaivoksilta protestina vaaralliselle työympäristölle heinäkuussa 1989? Lakko pakotti Mihail Gorbatšovin esiintymään televisiossa ja tunnustamaan työläisten kurjat olot. Tämä joudutti Neuvostoliiton kaatumista.

Toinen erityisen kiinnostava hahmo on sosiologian professori Charles Perrow (1925-2019) ja hänen tutkimuksensa onnettomuuksista (Normal Accidents: Living with High Risk Technologies, 1984), joka liittyy mm. Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden osoittamiin turvallisuuspuutteisiin. Erityisen vaarallisia ja riskialttiita ovat järjestelmät, jotka ovat sekä monimutkaisia että tiukasti yhteenkytkettyjä.

Monimutkaisuus tarkoittaa sitä, että on lukuisia asioita, jotka voivat mennä pieleen. Yhteenkytkennät varmistavat sen, että kun asiat menevät pieleen, niitä on mahdotonta pysäyttää tai ehtiä kokeilla jotain muuta. Osuvasti tätä käsittelevä kappale alkaa tilastotieteilijä, ekonomisti E.F. Schumpeterin (1911-1977) suuhun laitetulla sitaatilla:

Any intelligent fool can make things bigger more complex, and more violent. It takes a touch of genius – and a lot of courage – to move in the opposite direction.

Esimerkkinä tällaisista monimutkaisista ja yhteenkytkeytyneistä aikapommeista Harford käyttää finanssikriisiä edeltäviä sijoitustuotteita. Lehman Brothersin Euroopan toimintojen konkurssin selvittely on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka haastavaa ja vaikeaa jälkien siivoaminen voi olla. Tai tuottoisaa, sillä PwC:n konsultit laskuttivat ensimmäisenä vuonna 120 miljoonaa puntaa sotkun hoitamisesta.

Harfordin podcast on tullut hyvin tutuksi. Hänen on armoton tarinaniskijä, joka nojaa faktoihin ja numeroihin osoittaen kadehdittavaa lukeneisuutta. Adapt nojaa hengästyttävästi faktoihin ja keisseihin. Tarinaa ja sen punaista lankaa olisi voinut kuljettaa nasevammin, jolloin kirja olisi lunastanut kaiken potentiaalin. Osa ratkaisuehdotuksista, kuten skunk worksit, ovat sittemmin toistuneet monissa yhteyksissä, mutta hyvin kirja on kestänyt ajan hammasta.

Ok, laajennetaan #työmatkakirja’n reviiriä myös äänikirjoihin. Ne ovat itselle vielä suhteellisen tuore tuttavuus. Innostuin podcasteista pari vuotta sitten ja nyt totuttelen myös kirjoihin kuunteluun. Käytössä on Audible, jonka kuukausimaksuun tämä vuonna 2004 ilmestynyt kirja Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja Al-Qaidan kohtaamisesta kuuluu.

Kirjoittaja George Friedman (s. 1949) on Stratfor-yrityksen (viralliselta nimeltään Strategic Forecasting, per. 1986) perustaja. Sittemmin hän on siirtynyt uuteen, vuonna 2015 perustamaan Geopolitical Futures-yritykseen. America’s Secret Wars kattaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja puolustusdoktriinin kehityksen 1970-luvulta aina Afganistanin ja Irakin sotien alkuvuosiin.

Se kuvaa hyvin seikkaperäisesti myös sitä, miten Al-Qaida toimi ja suunnitteli 9/11-iskut. Samalla se tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan myös Audiblesta löytyvään After the Fall-podcastiin (2021), joka hyvin seikkaperäisesti käy läpi sitä, miten FBI tapahtumia tutki ja miten hyvin Yhdysvallat oli kartalla mahdollisesta iskusta ennen tapahtumia. Podcast nivoo hyvin yhteen agenttien muistelut ja tutkinnan seikkaperäisen kuvauksen.

Kiinnostavinta antia Friedmanin kirjassa on 1990-luvulta alkaneen murroksen kuvaus. Vanhaa kylmän sodan vihollista ei enää ole. Millaisiin sotiin pitäisi valmistautua ja miten ne sodittaisiin? Friedman kuvaa hyvin Amerikan ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun kehityksen. Kirjasta on vaikea tehdä erityisiä nostoja, se on loogisesti etenevää prosessikuvausta. Kuin höyryjuna.

Hyväksi jatkolukemiseksi tälle kirjalle sopisi mm. Michael R. Gordonin vuonna 2006 julkaisema Cobra II – The Inside Story of the Invasion and Occupation of Iraq. Aivan samanlaista perusteosta Afganistanin sodasta ei ole tullut (vielä) vastaan.

Venäjä-asiantuntija Mark Galeotti, joka tunnetaan mm. podcastistaan In Moscow’s Shadows tai kirjastaan We Need to Talk About Putin (2019), on kirjoittanut kätevän oppikirjan tämän päivän maailmaan. Se on kirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, mutta se ei vähennä teoksen ajankohtaisuutta.

Toisaalta kirjan kantava ajatus on se, ettei tässä ajassa ole mitään uutta. Renessanssi, italialaisten kauppiasvaltioiden palkkasoturit ja firenzeläisen Niccolò Machiavellin (1469-1527) ajatukset auttavat jäsentämään myös tämän päivän tapahtumia. Tosin Galeotti ei lainaa Ruhtinasta, vaan postuumisti julkaistua Valtiollisia mietelmiä (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio, 1531).

The Weaponisation of Everything (2022) tarkastelee eri asioiden muuttumista sodan välikappaleiksi – ja samalla perinteisen sodankäynnin väistymistä taka-alalle (no, ei kokonaan, kuten Ukrainan tapahtumat osoittavat). Osansa saavat keikkataistelijat/palkkasoturit, jotka olivat renessanssin Italiassa sotien kävijöitä, kun kansalaiset keskittyivät muihin askareisiin.

Galeotti käsittelee myös yritysten ja kauppapolitiikan, kehitysavun, vaikutusvallan (tai kuten Toomas Hendrik Ilves ilmiötä kutsuu: Schröderizatsia), rikollisten, kansainvälisen lain, kulttuurin ja tietysti informaation muuttumista aseeksi taistelussa vihollisia, mutta myös ystäviä ja liittolaisia vastaan.

Galeottin perusteesi on se, että elämme nyt epävakauden aikaa, mikä voi tuntua kylmän sodan aikana eläneille kauhistukselta, mutta tosiasia on se, että silloin epävakaus kanavoitui proxy fighteihin. Nyt sama kurjuus jakautuu tasaisemmin.

Itse pidin ehkä eniten informaatiosodankäyntiä koskevasta luvusta. Venäjän pyrkimys aikaansaada infoshumia (infohälyä) on hyvin kuvattu ja esimerkein valaistu. Kuten esimerkiksi se, että Venäjä on tähän päivään mennessä levittänyt MH17-koneen alasampumisesta yli 260 erilaista versiota.

Löytyy kirjasta yksi kauneusvirhekin. Galeotti toteaa, että Saudi-Arabia olisi ollut edesauttamassa Jeff Bezosin suhteen paljastumista mm. hakkeroimalla tämän puhelimen. Väite on laitettu Bezosin turvatiimin nimiin, mutta kyseessä on väärä informaatio. Paljastusten motiivi ei ollut rangaista Washington Postin omistajaa lehden Jamal Khashoggin murhalle antamasta huomiosta, vaan taustalla oli Lauren Sanchezin veljen rahanhimo. Episodi on käyty hyvin seikkaperäisesti läpi Brad Stonen erinomaisessa Amazon Unbound-kirjassa (2021).

Mutta kaiken kaikkiaan, hyvä perusteos. Valtsikan appron tenttikirja.

Seuraava lukuun lähtevä #työmatkakirja on Daniel Susskindin vuonna 2020 julkaisema A World Without Work – Technology, Automation and How We Should Respond. Kirja on yksi kuudesta Financial Timesin ja McKinseyn shorttaamasta vuoden 2020 bisneskirjasta.

On hyvin todennäköistä, ettet ole koskaan kuullut Marc Randolphista (s. 1958). Randolph on toinen vuonna 1997 perustetun Netflixin perustajista. Hän toimi yhtiön ensimmäisenä toimitusjohtajana vuosina 1997-1999, jolloin toinen perustajista, sen alkuvaiheen pääasiallinen rahoittaja ja nyky-Netflixin kasvot, Reed Hastings, otti yhtiön komentoonsa.

That Will Never Work – The Birth of Netflix and the Amazing Life of an Idea (2019) on puoliksi historiikki ja puoliksi opas startup-yrittäjille. Se kattaa yhtiön alkuvaiheet vuodesta 1997 aina vuonna 2002 tapahtuneeseen listautumiseen asti. Vuosi listautumisen jälkeen Randolph luopui omistuksestaan (166 000 osakkeesta) ja jätti yhtiön.

Nykyään samainen osakepotti olisi muuten noin 1,1 miljardin dollarin arvoinen.

Netflixin syntyhistoria punoutuu yhteen dvd-soittimen kanssa. Dvd-soittimien myynti Yhdysvalloissa alkoi 1.3.1997. Randolphin ja Hastingsin suunnitelma oli iskeä tähän uuteen, neitseelliseen markkinaan ennen kuin vakiintuneemmat toimijat eli VHS-elokuvia vuokraavat videovuokraamot vastaisivat kysyntään.

Liikeideana oli tarjota netin kautta vuokrattavaksi (tai ostettavaksi) kaikki saatavilla olevat dvd-nimikkeet. Posti kantaisi ne asiakkaan kotiin ja asiakas palauttaisi vuokraamansa elokuvat palautuskuoressa.

Kun palvelu 14.4.1998 julkaistiin, tarjolla oli 926 eri nimikettä. Ensimmäisenä päivänä palvelimet kaatuivat ja asiakasmäärä oli kokonaiset 137 kappaletta. Vuokrausbisnes ei lähtenyt käyntiin toivotulla tavalla, sillä leijonanosa liikevaihdosta tuli dvd-elokuvien myynnistä.

Netflixin keskeisimmät käänteet ohitetaan kirjassa valitettavan nopeasti, kuten nyt vaikka dvd-levyjen myynnistä luopuminen (Kanada-periaate), CineMatch-algoritmin luominen tai kiinteään kuukausimaksuun siirtyminen.

Helmikuussa 2007 alkanutta dvd-levyjen postituksesta (Netflix ehti postittaa yli miljardi levyä asiakkailleen) striimaukseen siirtymistä kirja ei käsittele ollenkaan, koska Randolph oli siinä vaiheessa jo jättänyt yhtiön. Randolphin viimeiseksi projektiksi jäi muuten videokioskien demoaminen Las Vegasissa. Projekti ei koskaan edennyt toteutukseen saakka.

Kontrafaktuaalisesta historiasta kiinnostuneet voivat miettiä, mitä olisi tapahtunut…

• jos Amazon olisi ostanut Netflixin kesällä 1998 (kauppahinta pyöri 14-16 miljoonan haarukassa)?
• jos kuuden miljardin liikevaihtoa tehnyt Blockbuster olisi syyskuussa 2000 hankkinut viiden miljoonan liikevaihdon Netflixin (hintapyyntö 50 miljoonaa)?
• jos Microsoft olisi liittoutunut Netflixin kanssa Xboxin lanseerauksen jälkeen?

Randolphin kirja on hyvin kirjoitettu. Se kertoo kiinnostavasta aiheesta. Ei ole lainkaan ihme, että se on saanut kovat arviot Goodreadissa: 4,27. Se on tutustumisen arvoinen.

Kociendan kirja kertoo käytännössä kahdesta hankkeesta. Toinen niistä on Applen oman selaimen, Safarin, luominen. Toinen on iPhonen näppäimistön rakentaminen/koodaaminen. Näiden kahden hankkeen ympärille Kocienda on rakentanut oman, löyhän teoreettisen kuvauksen Applen luovasta prosessista ja sen tuotteiden suunnittelusta, designistä, jossa luova evoluutio (eng. creative selection) on keskeinen konsepti.

Kocienda täydentää Brian Merchantin erinomaisen ja perusteellisen kirjan The One Device – The Secret History of iPhone (2017) luomaa kuvaa iPhonen koodaamisesta ja sen keskeisten (lähinnä nyt näppäimistö ja ennakoiva tekstinsyöttö) osien rakentumisesta. Kociendan kirja ei nyt ole huono, mutta ei se vedä vertoja Merchantin vetävälle kerronnalle ja laajemmalle katsantokannalle. Kocienda syventää, Merchant tarjoaa yleiskatsauksen. Useimmille jälkimmäinen riittää.

Mitä sitten haluaisin muistaa Kociendan kirjasta? No, ainakin Steve Jobsin New York Timesin haastattelussa vuonna 2003 tekemän linjanvedon siitä, mitä design oikeastaan on.

Most people make the mistake of thinking design is what [a product] looks like. People think it’s this veneer – that the designers are handed this box and told, ’Make it look good!’ That’s not what we think design is. It’s not just what it looks like and feels like. Design is how it works.”

Yksinkertainen ajatus, mutta niin monesti ja niin monelta unhoon jäävä. Loput mieleenpainuvimmat pätkät tästä eräänlaisesta työpäiväkirjasta ovat anekdootteja.

Safari syntyi portaamalla Linux-pohjainen Konqueror Applen käyttöjärjestelmässä toimivaksi. Safari ei ollut ensimmäinen nimi – luonnollisestikaan. Esillä olleita vaihtoehtoja olivat mm. WebBrowser, Alexander, Thunder (yksi Jobsin suosikeista), Freedom (toinen Jobsin suosikki). Ohjelmistosuunnittelija, nykyinen Broadway-tuottaja Scott Forstall keksi nimen Safari.

Luova evoluutio edellytti demojen tekemistä. Yksinkertaisiakin ominaisuuksia testattiin rakentamalla aidontuntuiseen prototyyppiin toimivalta näyttävä demo. Usein kyse oli illuusioista, joiden tarkoitus oli ennen kaikkea osoittaa se, mihin koodin piti pystyä. Lopullisen sanan sanoi Steve Jobs, kunhan demot olivat esittelykunnossa, eli riittävän hyviä. iPhonen prototyyppiä kutsuttiin nimellä Wallaby (eli pieni pussieläin nimeltä vallabi).

Mikä sitten loppujen lopuksi oli Applen salaisuus noina Steve Jobsin kultaisina vuosina?

We tried to be tasteful and collaborative and diligent and mindful of craft and the rest in all the things we did, all the time. Everything counts. No detail is too small. [–] It took committed people to breathe life into these concepts and transform them into a culture. The culture we created is inseparable from the products we created. In my experience, this manner of culture formation works best when the groups and teams remain small, when the interpersonal interactions are habitual and rich rather than occasional and fleeting.”

Seuraava työmatkakirja on Ken Kociendan vuonna 2018 kirjoittama Creative Selection – Inside Apple’s design process during the golden age of Steve Jobs. Ken Kocienda työskenteli Applella vuosina 2001-2017.