#työmatkakirja

Seuraava (no, jo luettu) #työmatkakirja on Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiehen Jussi Pullisen tuore kirja Mitä meille tapahtui? Näin internet ja sosiaalinen media muuttivat elämämme (2019).

Jos sinua kiinnostaa se mysteeri, mitä tapahtuu ravintoloiden keittiöissä, niin Dan Charnasin Work Clean – What Great Chefs Can Teach Us about Organization (2016) on sinua varten. Anthony Bourdainin Kitchen Confidential (2000) on sukua tälle, joskin enemmän sellaista mustaa lammasta.

Suomeksi ”misaus” tarkoittaa kaiketi ennen kaikkea keittiössä tehtävää ruoan raaka-aineiden esivalmistelua. Charnas on tehnyt siitä elämän(hallinta)filosofian, jonka juuret hän jäljittää toisaalta 1800-luvun Ranskaan tai 1200-luvun Japaniin.

Ranskassa modernin gastronomian isä on Georges Auguste Escoffier, joka ammensi kokemuksistaan Saksan-Ranskan sodassa 1870 2. divisioonan keittiömestarina ja kehitti uudenlaisen hierarkisen organisoitumisen: johtana chef de cuisine, joka apuna ovat sous chefs ja omia työpisteitään miehittävät garde-manger, sauté, saucier, patissier, rôtisseur / grillardin, poissoneur ja plongeur. Escoffierin periaatteet ja ohjeet on julkaistu 900-sivuisessa Le Guide Culinaire -kirjassa vuonna 1903.

Japanissa taas buddhalaismunkki Eihei Dogen kirjoitti vuonna 1237 oppaan nimeltä Tenzo Kyokun, jossa luostarin pääkokin tulisi toimia ollakseen veljiensä luottamuksen arvoinen.

Mise-en-place tarkoittaa sitä valmistautumista ja sitä työn tekemisen tapaa, jonka jokainen heistä yhdessä ja erikseen noudattaa järjestellessään työpisteensä, työskennellessään siinä ja pitäessään sen siistinä.

Olennaista on huolellinen valmistautuminen ja ennakointi (preparation), tehokkuus niin ajan kuin materiaalien osalta (process) sekä läsnäolo ja kommunikaatio (presence). Charnas on muokannut näistä kolmesta kymmenen ainesosaa, joilla keittiössä kaaos voitetaan ja joita taitoja ja valmiuksia jokainen meistä voi omassa elämässään harjoittaa.

Tosielämän soppatarinat keittiöistä ja Top Chef-kisoista tuttujen keittiömestareiden kertomukset ovat kiinnostavia, viihdyttäviä – ja myös hyvin opettavaisia. Sitä myös huomaa – kuin salavihkaa – että kappas vaan, minähän misaan jo omassa elämässäni. Suositeltava teos, vaikkakin lopun kertausosa (viimeiset 40 sivua jäljellä) ja tarkemmat elämän(hallinta)ohjeet alkavat vähän tökkiä.

Oxford Internet Instituten professori Viktor Mayer-Schönbergerin kirja on varsin teoreettispainotteinen pohdinta niistä muutoksista, joita dataistuminen tuo mukanaan. Joo, mukana on käytännön esimerkkejä, mutta ne on sovitettu teorioihin sopiviksi. Sinällään aihe on kiinnostava, koska siinä on kysymys markkinoiden ja rahan muuttumisesta.

Rahahan on innovaatio, joka edesauttanut markkinoiden ja vaihdannan kehittymistä. Rahaa kiteytyy arvon lisäksi informaatiota, joka auttaa osapuolia tekemään päätöksiä. Markkina toimii epätäydellisesti, koska kaikkea tietoa (osapuolten preferenssejä tai tietoa vaihtoehdoista) ei voida kiteyttää siihen hintalappuun.

Mayer-Schönbergerin mukaan tämä järjestelmä on nyt kuitenkin tulossa tiensä päähän, koska data, valtavat määrät dataa. Samalla moni muu asia muuttuu myös. Markkinat muuttuvat tehokkaammiksi, kun osapuolet voivat hyödyntää rikasta ja syvää määrää dataa, jonka käsittelyä avittaa koneoppivat järjestelmät. Teorian mukaan ne ottavat hoidettavakseen myös ison osan päätöksenteosta.

Toinen asia, joka muuttuu, ovat Mayer-Schönbergerin mukaan yritykset, jotka ovat olleet tapa järjestää ihmisten välistä yhteistyötä tavoitteiden saavuttamiseksi. Hän näkee kaksi vaihtoehtoista etenemistapaa. Toinen on yhä kasvava automaatio, jossa tekoäly käsittelee datamäärät ja tekee päätökset. Esimerkiksi nostetaan vaikka vakuutusyhtiöt, jotka ovat muuttaneet korvaushakemusten käsittelyn automaattiseksi.

Kiinnostavampi – ja selkeästi Mayer-Schönbergerin kannattama – vaihtoehto on yrityksen organisaatiorakenteen muuttaminen tavoilla, jotka mahdollistavat vanhan keskusjohtoisen komentorakenteen purkamisen ja datan hyödyntämisen. Esimerkkeinä mainitaan Spotifyn jakautuminen autonomisiin tiimeihin tai Daimlerin organisoituminen uudelleen.

Spotify itsessään on mielenkiintoinen ilmentymä uudesta datakapitalismista, jossa hinnalla ei ole informaatioarvoa, vaan ainoastaan datalla on merkitystä. Tuote voidaan antaa ilmaiseksi (no, dataa vastaan) tai nimellistä korvausta vastaan. Applen iTunes-palvelu esitetään varhaisempana iteraationa vanhan (raha)vallan murtumisesta, joka sitten itse kuitenkin jäi datakapitalismin jalkoihin.

Data-driven markets offer such compelling advantages over traditional, money-based ones that their advent is assured. But they are not without shortcomings of their own. […] Data-rich markets could turn into enticing targets for ruthless companies and radical governments to not only cripple the economy but also undermine democracy. […] The decline of the firm as the dominating organisational structure to organise human activity efficiently will uproot labor markets around the world. Nations will face the need to respond to this profound shift in the economy as it endangers millions of jobs, fuels widespread worries in countless nations, and is already driving populist political movements.”

…eli seuraava #työmatkakirja on Viktor Mayer-Schönbergerin kirjoittama teos datakapitalismista (2018). Kuten takakansi julistaa…

Capitalism is dying. Profits soar while inequality rises and innovation stalls. Something has to give.”

Whiplashin kantava idea on esitellä yhdeksän ajattelun ja tekemisen siirtymää, jotka ovat syntyneet, koska olemme siirtyneet yhä monimutkaisempaan ja nopeamman muutoksen maailmaan. Kirjoittajien lupaus on se, että näiden siirtymien avulla meistä jokainen voi tehdä itsestään tulevaisuuskestävämmän, vaikkei tulevaisuutta voikaan nähdä tai ennustaa. Tekemällä oppii, epäonnistumalla vielä enemmän.

Yhdeksän siirtymää ovat (nämä ovat konsulttispeakiksi, joten en lähde englanninkielisiä sanapareja kääntämään). Kukin niistä on omanlaisensa kivi-paperi-sakset-taistelupari. Ensin mainittu voittaa jälkimmäisen, nyt useimpien ajattelua hallitsevan vallitsevan olotilan.

1. Emergence over Authority
2. Pull over Push
3. Compasses over Maps
4. Risk over Safety
5. Disobedience over Compliance
6. Practice over Theory
7. Diversity over Ability
8. Resilience over Strength
9. Systems over Objects

Nämä yhdeksän siirtymää edustavat myös kaikkitieteellisen ja leikillisen MIT Media Labin toimintatapaa ja sen tekemisen kulttuuria. Tämän painoksen uudessa vuonna 2019 kirjoitetussa johdannossa kirjoittajat vielä täsmentävät, että kaikki nämä siirtymät itse asiassa tarkoittavat yhtä isoa muutosta. Se on ”Learning over Education”. Oppiminen on opetusta tärkeämpää.

Whiplash voisi olla paremmin kirjoitettu ja rakenteeltaan selkeämpi. Toisaalta kukin siirtymä on saanut oman (joskin keskenään erimitallisen) kappaleensa ja niiden oppi on helppo omaksua ja sisäistää. Kirjasta löytyy kiinnostavia tarinoita ja anekdootteja, mm. AlphaGon synty. Koneen voitolle mestaripelaaja Lee Sedolista annetaan varsin lyyrisiä ulottuvuuksia.

The machine, we learned, had a soul.”

Mutta ensin… Kirjan toinen kirjoittaja, Joi Ito, joutui jättämään työnsä MIT:n Media Labin johtajana syksyllä 2019. Eroamisen syynä oli Iton läheiset yhteydet Jeffrey Epsteiniin – tuohon seksuaalirikoksista syytettyyn miljardööriin, joka kuoli lokakuussa 2019 tutkintavankeudessa. Toimittaja Ronan Farrow paljasti New Yorkerissa, että Epstein oli lahjoittanut ja kerännyt rahaa Media Labille mm. Bill Gatesilta yhteensä 7,5 miljoonan dollarin edestä. Artikkeli todettiin, että Media Lab olisi ollut tietoinen siitä, että Epstein oli tuomittu seksuaalirikollinen ja että siksi hänen lahjoituksiaan piilotettiin. Mielenkiintoista, kuinka asioiden konteksti muuttuu ajan kuluessa ja uusien tapahtumien tullessa esiin.

Mutta varsinaiseen kirjan aiheeseen ja otsikon kysymykseen. Lumièren veljekset järjestivät ensimmäisen elokuvanäytöksen Pariisissa 28.12.1895. Veljekset jatkoivat elävien kuvien näytösbisneksessä aina vuoteen 1900.

Auguste declared that ’the cinema is an invention without a future’, and the brothers devoted themselves to creating a reliable technique for developing coloraturas photographs.”

Tuolla lausahduksella pääsee kyllä epäonnisten ennustusten Hall of Fameen. Kirjassa kerrotaan myös Thomas Alva Edisonista, joka keksi fonografin vuonna 1877, mutta ei nähnyt sille sanelukonetta kummempaa käyttöä.

Elokuvabisnes otti jättiharppauksen eteenpäin vuonna 1903, jolloin George Albert Smith keksi siirtää kameraa lähemmäs toimintaa ja näyttää omassa elokuvassaan vain osan tytöstä, joka syötti kissaa lusikalla. Smith keksi lähikuvan kokonaiset kahdeksan vuotta myöhemmin. D.W. Griffithin Kansakunnan syntyä taas pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena elokuvana – sen ensi-ilta taas oli kokonaiset 20 vuotta elävien kuvien debyytin jälkeen.

Edisonin fonografi sai uutta tuulta, kun Eldridge Reeves Johnson alkoi levyttää musiikkia vuonna 1901 ja tuli samalla keksineensä musiikkiteollisuuden. Näiden esimerkkien tarkoituksena on alleviivata sitä, että teknologia itsessään harvoin johtaa läpimurtoihin. Kestää aikansa ennen kuin ihmismieli näyttää uudelle teknologialle uutta käyttöä.

Nykyään muutoksen rytmi kiihkeämpi. Mutta silti vuosikymmenet ovat lyhentyneet vain vuosiin. Esimerkistä käy iPhone, joka ilmestyi markkinoille 2007. Siitä kesti kuitenkin vielä kolme, neljä vuotta ennen kuin sen piilevä muutosvoima vapautettiin Uberin kaltaisin sovelluksin. Maailman nopeasta rytmistä toki kertoo se, ettemme pysty määrittelemään yhtä hetkeä elämämme iPhonikaatiolle.

Whiplash kertoo yhdeksän sääntöä, joiden avulla nopeasti muuttuvassa maailmassa pystyy paremmin toimimaan, tekemään ja havainnoimaan muutosta.

The future is already here. It’s just not evenly distributed.”

Edellinen on kirjoittajien lainaus scifi-kirjailija William Gibsonilta. Heidän lupauksensa lukijalle tämän huomiokykyn terävöittäminen, sen kellotaajuuden nostaminen.

Wahlroosin kirjaa lukiessa olen miettinyt paljon sitä, että auttaisiko asiaa, jos kirjan kannessa lukisi, että sen on kirjoittanut Rosa B. Jörnwohl. Kirja on nimittäin erittäin hyvä. Harvoin törmää viihdyttävästi kirjoitettuun suomalaisen liike-elämän ja yritysten näkemykselliseen historiikkiin, josta oppii. Sitä huomaa ajattelevansa, että olisipa muuten yhä, että mahdollisimman moni lukisi kirjan.

Sitten helposti törmää niihin ennakkoluuloihin. Kirjaa ei tietenkään pidä arvostella kirjailijan Albert-tossujen tai haastattelutilanteen kehonkielen perusteella. Kirjan kohta luettuani (219 sivuja 251:stä + perusteelliset alaviitteet) uskon, että Wahlroos on kokenut tämän kirjansa erittäin tärkeäksi. Se edustaa hänen missiotaan saattaa Suomi vaurastumisen tielle idänkaupan, suunnitelmatalouden, devalvaatioiden, konsensuksen yms jälkeen. Jotta Suomi pärjäisi vielä tästä globalisoituvassa maailmassa, jossa kasvollinen omistajuus voisi edesauttaa menestystä ja uusien työpaikkojen syntymistä.

Mutta samalla tuntuu, että hän tarkoituksella tai vahingossa tulee sabotoineeksi omalla viestinnällään kirjansa laajempaa läpimurtoa. Se on harmi. Siksi mietin, että auttaisiko asiaa, jos kannessa komeilisi Rosa B. Jörnwohlin nimi. Ehkä se saisi ihmiset jättämään ennakkoluulonsa sivuun ja keskittymään itse asiaa. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjassa on paljon sellaista, mihin suhtautuisi Jörnwohlin kirjoittamana epäillen. Kuten esimerkiksi nyt väite hyvä veli -järjestelmän synnystä.

Mutta suosittelen kirjaa siis kyllä lämpimästi. Luulen myös, että iso kiitos lukukokemuksen sujuvuudesta kuuluu kustannustoimittaja Maria Silanderille. Yhden pienenpienen virheenkin olen spotannut: Wahrloos kirjoittaa first pass the post -järjestelmästä. Oikea muoto on first PAST the post.

…tuntuu olevan seuraavan #työmatkakirja’n maaginen luku. Kekkonen kirjoitti pamfletin (hänen kohta alkavan presidenttiydensä ensimmäisen vaiheen manifestin), eka Muumi-kirja ilmestyi suomeksi (kollaasikansi on hommage kyseiselle teokselle), Suomi järjesti olympialaiset (ja pääsi Saksan liittolaisten pannasta länsileiriin – no, ainakin hetkeksi) ja viimeinen sotakorvausjuna ohitti Vainikkalan raja-aseman 18.9.1952.

Rinteen elämäkerrassa kiinnostavinta antia on kuvaus siitä, miten hänestä tehtiin sdp:n puheenjohtaja. Se on myös kertomus siitä, kuinka Suomen puolue- ja vaalirahoitusta koskevassa lainsäädännössä on aukko, sokea kulma.

Lainsäädännössä ei nimittäin ole ensimmäistäkään pykälää siitä, että miten puolueen puheenjohtajaksi pyrkivien henkilöiden kampanjoiden rahoitusta tulisi ilmoittaa tai millaiset rajoitukset sitä muuten koskisivat.

Kirjasta nimittäin käy ilmi, että Rinteen kampanjassa rahaa käytettiin. Kampanjaryhmä kokoontui viikoittain joulukuusta 2013 oletettavasti seuraavan vuoden toukokuulle (sdp:n puoluekokous valitsi Rinteen puheenjohtajaksi 9.5.2014). Kokouspaikkana toimi kirjan mukaan Hilton Strandin kahdeksannen kerroksen saunaosasto.

Merinäköalojen kyytipojaksi tilattiin milloin hampurilaisia, milloin salaatteja. Ehdokas itse kävi Strandissa ’viitisen kertaa’.”

Sitä kirja ei kerro, että kuka tilat kustansi ja ruuat tarjosi. Yhteensä tuosta tulisi parisenkymmentä tapaamista. Kampanjaa suunniteltiin kolmena viikonloppuna myös Raideammattilaisten Vierumäen majalla. Tehtiin ja painettiin 50-sivuinen pamfletti Aate, liike ja tulevaisuus. Rinteen kampanjalla oli myös Demokraatissa vaaliliite, tilaisuuksia ja maksettua mainontaa niistä. Mainosliitteen viulut maksoivat Metalliliiton ja Paperiliiton sdp-ryhmät.

Talouselämä todellakin kiinnitti helmikuussa 2014 huomiota siihen, että rahaa paloi.

Sdp:n historian aikana ei ole tiettävästi kertaakaan aiemmin käyty puheenjohtajakampanjaa näkyvästi rahan voimalla kampanjoiden. ”

Kirjan julkaisun jälkeen sdp:n entinen puoluesihteeri Ulpu Iivari ihmetteli Facebookissa sitä, että ”miksei Rinteen puheenjohtajataisteluun saamaa ay-liikkeen taloudellista tukea esimerkiksi käydä kirjassa läpi”. Tai ainakin näin Timo Haapala Iivaria kirjoittamassaan kolumnissa siteerasi. Se on hyvä kysymys.

Minun olisi pitänyt jatkaa hetken ajan Maurialan johtamaa varjo-organisaatiota.”

Olisihan se ollut kiinnostavaa, että sdp:n puheenjohtaja olisi pyörittänyt puolueen rinnalla ay-aktiiveista koostuvaa varjopuoluetoimistoa. Toimittaja olisi saattanut tuosta kysäistä, auktorisoidun elämäkerran kirjoittaja ei niin ainakaan painetussa kirjassa tee.

Oli miten oli, demokratian itsepuolustuksen ja avoimuuden nimissä Suomessa pitäisi säätää myös puolueiden puheenjohtajakampanjoiden rahoituksesta. Kampanjat kun ovat muuttumassa puolueaktiivien harrastustoiminnasta ammattimaiseen kampanjointiin, johon käytetään paljon rahaa.