#työmatkakirja

Olen nyt kahlannut tätä Antti Rinteen koko tarinaa 235 sivua. Ja kyllä, kyseessä on todellakin koko tarina. Kirjaan sisällytettyjen yksityiskohtien lukumäärä kun on aivan valtaisa alkaen hänen elämänsä vanhoista kotiosoitteista.

Kirjaa on markkinoitu auktorisoituna elämäkertana. Lukijana olisi toivonut, että kirja olisi syntynyt toimittajien, tai kuten takakannessa lukee ”palkittujen journalistien”, normaalin työn tuloksena. Nyt tuntuu, että välimatka kohteeseen on… no, vähän turhan läheinen. Olisin jäänyt kaipaamaan viileää, kylmän analyyttista etäisyyttä.

Tuntuu hassulta, että kirjan avaa Rinteen, kirjan kohteen, johdanto koko prosessiin, eivätkä kirjoittajat sanallakaan avaa sitä, millä ehdoin tai välipuhein kirjaprojektiin ryhdyttiin. Kummoisempaa selontekoa koko prosessista ei kirjassa ole.

Lauri Nurmen ja Matti Mörttisen Niinistö-kirjasta tuttu psykologisten motiivien erittely on taas tälläkin kertaa esillä – välillä koomisuuteen asti. Kirjan mukaan Antti Rinne alkoi esim. muodostaa poliittisia kantoja jo 7-vuotiaana.

Lapsuudessa [vuonna 1970] vietetty kuukauden kesäloma eri Euroopan maissa vaikutti Anttiin siten, että hän alkoi kannattaa Euroopan yhdentymistä ja ihmisten vapaata liikkumista maiden välillä.”

Toisaalla taas sitä ihmettelee, että miksi tiettyjä asioita on kirjaan otettu – tai miksi ne kerrotaan tietystä kulmasta. Tuntuu, että asiat pyritään pakonomaisesti selittämään parhain päin kirjan kohteen erityiseksi ansioksi.

[Metsäteollisuuden lakoista käytyä oikeudenkäyntiä] läheltä seurannut henkilö teki jupakan vaiheista kaiken kaikkiaan mielenkiintoisen havainnon: Rinne ei suostunut käyttämään asemaansa valtiovarainministerinäkään hyväkseen niin, että hän olisi ryhtynyt edes välikäsien kautta paimentamaan jutun käsittelijöitä mihinkään suuntaan. Hän piti päänsä ja antoi oikeuden toimia sen omilla ehdoilla.”

Uutinen asiassa on se, että joku on kuvitellut – tai vakavasti ehdottanut Rinteelle? – että Suomessa oikeudenkäynnin lopputulokseen voidaan vaikuttaa poliittisella painostuksella. Asian pukeminen Rinteen erityiseksi ansioksi on kyllä eriskummallinen valinta.

Läheisten ja Rinteen sanoista syntyy kieltämättä kuva hänen arvomaailmastaan ja ajattelustaan. Eri asia on sitten se, kuinka uskottavana lukija, joka ei kohdetta tunne, näin kokoon parsittua tarinaa pitää. Välillä tuntuu, että rivien väliin on jätetty tiettyjä jännitteitä, jotka toisivat aidon elämän suolaan kaiken siirappisuuden keskellä.

Kiinnostavinta antia kirjassa on Rinteen suhde rahaan ja varallisuuteen. Rinnehän on kuitenkin jo kohta kolmisenkymmentä vuotta (”varakkainta aikaa hän vietti 1990-luvulla yrittäjänä”) kuulunut Suomen rikkaimpaan kolmeen prosenttiin (Tilastokeskuksen uusimpien tietojen mukaan vuodelta 2017 tuo raja kulki noin 90 000 euron vuosituloissa).

’Mutta olenkin ajatellut palkan aina niin, että sillä pitää pystyä elämään – ja pikkuisen sitten pitää saada jotain aineetonta mukavaa perheelle sekä itselle, matkaa ja sen sellaista. […] En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi kerätä hirveästi omaisuutta. En ole koskaan edes miettinyt osakkeisiin sijoittamista tai vastaavaa. Asunto- ja puhelinosaketta kummempaa pääomaa ei ole ollut.'”

Kirjassa 200 sivun tuolla puolen pureudutaan Rinteen poliittiseen nousuun. Mutta se olkoon toisen kirjoituksen aihe.

Seuraava #työmatkakirja on Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen Antti Rinne – Koko tarina (2019). Suhtaudun kirjaan sillä varauksella, että kaksikon Niinistö-teos ei herättänyt minussa valtavasti riemua. Koin siinä kirjassa psykologiset sormiharjoitukset kohdehenkilön sielunelämästä vaivaannuttaviksi.

Ihmisten käsityskyky on ihmeellinen. Jaamme jostain kumman syystä maailman yleensä kahteen ääripäähän. Voit esimerkiksi valita oletko lintu vai sammakko. Niiden luonnehdinnat tulevat matemaatikko, fyysikko Freeman Dysonilta (ja Epstein käyttää niitä esimerkkinä).

Birds fly high in the air and survey broad vistas of mathematics out to the far horizon. […] They delight in concepts that unify our thinking and bring together diverse problems from different parts of the landscape. Frogs live in the mud below and see only the flowers that grow nearby. They delight in the details of particular objects, and they solve problems one at a time.”

Toinen valinta – siilin ja ketun välillä – taas tulee Isaiah Berliniltä alun perin, mutta Epstein käyttää ennustamista tutkineen Philip Tetlockin luonnehdintaa. Hänen kirjansa Superforecasting: The Art and Science of Prediction (2015) on muuten suositeltavaa luettavaa.

The narrow-view hedgehogs, who ’know one big thing’, and the integrator foxes, who ’know many little things’. Hedgehog experts were deep but narrow. Some had spent their careers studying a single problem. […] They fashioned tidy theories of how the world works through the single lens of their speciality, and then bent every event to fit them. The hedgehogs […] ’toil dovetedly’ within one tradition of their speciality, ’and reach for formulaic solutions to ill-defined problems. […] Where hedgehogs represented narrowness, foxes ranged outside a single discipline or theory and embodied breadth.”

Mahtuuko maailma koskaan näihin kahtiajakoihin? Mustaan ja valkoiseen? Hyvään tai pahaan? Meihin ja muihin? Se on aina hyvä kysymys ja paljon riippuu omasta näkökulmastasi asioihin. On kiinnostavaa, että ihmiskunnan ajattelu on rakentunut tällaisen kahtiajaon varaan. Toisaalta onko sekään edistystä, että muuttaa maailman nelikentäksi?

Epsteinin Range on lukeneen miehen kirja, joka sisältää omia äärimmäisen kiinnostavia ajatuksia. Hänen argumenttinsa yleisjantusten merkityksestä kaikkien spesialistiniilojen keskellä on sellainen, jonka olen itse aina jakanut.

Itseäni erikoistuminen vain yhteen aihealueeseen kammoksuttaa. Olen ehkä sammakko, joka saa siivet ja lentää toiseen mutalammikkoon ihailemaan sen uusia ja outoja kukkia. Siiliä minusta on vaikea löytää (ainakaan omasta mielestäni), mutta toivon, että minussa elää kettu.

David Epsteinin Range alkaa Tiger Woodsin ja Roger Federerin polkujen vertailulla. Tarina on perin tuttu, kun vain muistaisi, että mistä kirjasta.

Sen opetushan on se, että kuuluisa 10 000 tunnin harjoittelun sääntö (se taitaa olla Malcolm Gladwellia?) pitäisi nähdä enemmän poikkeuksena kuin… no, sääntönä.

Tai se siis voi päteä ”kilteissä” oppimisympäristöissä (eng. kind learning environment), mutta ei ”ilkeissä” (eng. wicked learning environment) – kuten päätöksenteon tutkijat Daniel Kahneman ja Gary Klein ovat yhteisessä tutkimuksessaan vuonna 2009 todenneet.

Mutta mikä on kiltti ja mikä ilkeä ympäristö?

[In kind learning environments] patterns repeat over and over, and feedback is extremely accurate and usually very rapid. […] The learning environment is kind because a learner improves simply by engaging in the activity and trying to do better. […] In wicked domains, the rules of the game are often unclear or incomplete, there may or may not be repetitive patterns and they may not be obvious, and feedback is often delayed, inaccurate, or both.”

Lienee sanomattakin selvää, että nopeassa maailmassa, jossa muutos ja murros ovat alituisia kumppaneita, tarvitaan uudenlaista otetta ja ajattelua oppimiseen. Tai kuten itse asiassa paluuta vanhaan, kuten tarina Venetsian Ospedale della Pietàn mestarillisista orpomuusikoista meille opettaa.

Kiinnostavinta antia Epsteinin kirjassa on toistaiseksi ollut oppimiseen liittyvä kela. On eri asia harjoitella esim. koulussa koetta tai tenttiä varten kuin oppia oikeasti. Epstein kirjoittaa vakuuttavasti psykologi Robert A. Bjorkin 1990-luvulla käyttöön ottamasta haluttujen vaikeuksien teoriasta (eng. desirable difficulties).

Desirable difficulties […] make knowledge stick. It becomes durable. Desirable difficulties […] make knowledge flexible, useful for problems that never appeared in training. All slow down learning and make performance suffer, in the short term. […] But deep learning is slow. ’The slowest growth,’ the researchers wrote, occurs ’for the most complex skills.'”

Täytyy myös sanoa, että Epsteinin kirjassa on tukuttain kiinnostavia esimerkkejä ja tarinoita. Puhumattakaan tieteellisestä luenneisuudesta, kuten vaikka Otagon yliopiston valtio-opin professorin James Flynnin havainnoista 1980-luvulla siitä, että abstraktin ajattelu on lyönnyt läpi 1900-luvun kuluessa ja siitä, miten käänteentekevää tämä onkaan ollut.

…David Epsteinin paljon kehuttu Range – Why Generalists Triumph in a Specialized World (2019).

Tarinalla – todellisella elämällä – on jännää karmaa sisältävä loppu. Taistelu Facebookin monetisaatiosta päätyy García Martínezin FBX:n häviöön. Taistolla ei lopulta ole mitään väliä, koska maailma muuttuu. Mobiili ja sen erityispiirteet pelastavat Facebookin talouden, joskin FBX:kin tuottaa kirstuihin siivoisan summan rahaa.

García Martínez jättää yhtiön (saman aikaan tapahtuva ero/potkut) ja joutuu maksamaan FB:n osakkeistaan verot korkealla arvostustasolla. Hän siis maksaa veroja rahoista, joita ei ole koskaan ansainnut. AdGrokin aikaiset yhtiökumppanit ovat menestyneet Twitterillä paremmin.

Ajatus kirjasta syntyy Mediumiin kirjoitettujen blogitekstien herättämän kiinnostuksen pohjalta. Ja hyvä, että syntyy. Sillä Chaos Monkeys on kaikessa karussa rujoudessaan mitä runollisin kirja. Erinomainen näkökulma kasinoon nimeltä Piilaakso. Suosittelen.

Antisankarimme, oman tarinansa kertoja Antonio García Martínez on ”ostorekrytty” (eng. acqui hire) Facebookille. AdGrok myytiin Twitterille, mutta hän halasi siniseen Zuckin valtakuntaan. Työ löytyy Ads-tiimistä project managerina. Eletään vuodenvaihdetta 2011-2012 ja tavoitteena on parantaa Facebookin ansaintaa. Tarina on kesken, mutta se on hyvä muistutus datan ja dollareiden kompuroivasta liitosta.

Samoihin aikoihin osuu myös ilmoitus Facebookin listautumisesta (helmikuu 2012). García Martínez tarjoaa tarkkasilmäisen kuvauksen IPO-ilmoituksen vaikutuksesta yhtiöön, jossa ihmiset elävät kovin erilaista elämää riippuen siitä, missä vaiheessa he ovat tulleet yhtiöön töihin. Hän vertaa piilaaksokapitalismia kommunismiin – kuubalaisemigranttien jälkeläinen kun on.

At their extremes, capitalism and communism become equivalent:
Endless toil motivated by lapidary ideals handed down by a revered and unquestioned leader, and put into practice by a leadership caste selected for its adherence to aforementioned principles, and richly rewarded for its willingness to grind whatever human grist the mill required?
Same in both.
A (mostly) pliant media that flatters the existing system of production, framing it as the only such system possible?
Check!
Foot soldiers who sacrifice their families and personal lives for the efficient running of the system, and who view their sole human value through the prism of advancement within that system?
Welcome to the People’s Republic of Facebook.”

Viimeiset sata sivua kirjaa lähdössä lukuun ja täytyy sanoa, että zeitgeistin kuvauksena ja Piilaakso-oppaana se on vertaansa vailla.

Tarina on edennyt vuoteen 2010. Sankarimme Antonio García Martínez elää omaa startup-unelmaansa. Työn alla on AdGrok, jonka tarkoituksena on automatisoida pienyrittäjille Googlen markkinointia.

Startupin muodostaa kolme kaverusta, jotka kehittivät aihion yhteisessä työpaikassa (Adchemy), josta sitten yhdessä lähtivät, kun onnistuivat lunastamaan paikan Paul Gordonin Y Combinator-hautomossa.

Sankari kerää siemenvaiheen rahoitusta kiertämällä niin suuria ja kauniita kuin pieniä ja tietämättömiä VC-rahoittajia. Iso paha Adchemy on iskenyt juuri takaisin haastamalla kolme kaverusta oikeuteen mm. tekijänoikeusrikkomuksista. Taistelu olemassaolosta on alkamassa.

Tarina tuo mieleen Silicon Valley-tv-sarjan (2014-) ja fiktiivisen startup Pied Piperin edesottamukset. Sarjan kuudes ja viimeinen tuotantokausi läjähtää HBO:lle 27.10.2019. Kirjasta tulee mieleen varsinkin 2. kausi (2015) ja siinä kuvattu ison pahan Hoolin kanne.

Mutta meidän on uskominen Wirediä, joka vuonna 2016 selvitti Richard Hendricksin, Gavin Belsonin, Peter Gregoryn, Erlich Bachmanin et muiden kumppaneiden ”roolimallit”. Ei löydy AdGrokia ja sen sankareita. Toki Wired on kerännyt vain Piilaakson suurimmat ja tunnetuimmat nimet listaukseensa.

Box-startupin perustajan Aaron Levien kommentti on kuitenkin hyvin helppo uskoa Chaos Monkeyn jälkeen.

The good news and the bad news about HBO’s Silicon Valley:

Good news: It’s accurate.

Bad news: It’s accurate.”

On kysymys, joka pyörii päässäni. Jostain Antonio García Martínezin Chaos Monkeys – Obscene Fortune and Random Failure in Silicon Valley (2016) oli päätynyt AdLibriksen toivelistalle ja sieltä ostoskoriin. Kirja on se kuuluisa sika säkissä.

Ensimmäisten 50 sivun jälkeen en kyllä pidä kirjaa minään virheostoksena. Päinvastoin se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta kuvaukselta elämään Piilaaksossa. Kyseessä on tohtorikoulutettava fyysikon alku, joka vietettyään aikansa kvanttina Goldman Sachsilla päätyy Piilaaksoon ja sen startup-skeneen.

Prologista tiedämme, että matka jatkuu aina(kin) Zuckin ja Sherylin valtakuntaan One Hacker Waylle. Kirjan omistuskirjoitus kertoo, ettei reissu ole sujunut onnellisimpien tähtien alla:

To all my enemies: I could not have done it without you.”

Tiedemiehen aluksi García Martinez on yllättävän täynnä machismoa ja sellaista alfa-energiaa. Mutta ehkä seura tekee kaltaisekseen. Ja jos hän on paha suustaan, on hän hyvä kynästään. Teksti on lennokasta ja lukeneen ihmisen kirjoittamaa.

Ensilukaisun perusteella olen jo valmis allekirjoittamaan New York Timesin arvostelun määritelmän kirjasta:

And yet, somehow, Chaos Monkeys manages to be an irresistible and indispensable 360-degree guide to the new technology establishment.”

Kirja on kaiken lisäksi tarjonnut jo yhden kirjasuosituksenkin: Emanuel Dermanin muistelmat My Life as a Quant – Reflections on Physics and Finance vuodelta 2004.