#työmatkakirja

Seppo Kääriäisen Aidan toiselta puolen (2019) vaikuttaa poliittiselta testamentilta, jonka on kirjoittanut mies, jonka onnistui kahdeksannella kertaa jättää politiikka.

On osattava päästää irti. Nyt ujo kävelee, vaeltaa metsissä, istuu nuotiolla, tarkkailee, lukee ja kirjoittaa – aidan toiselta puolen.”

Kirja on kyllä hyvä genressään – toisaalta se voi johtua myös siitä, että useimmat poliittiset testamentit ovat perin katkeria ja siksi epämiellyttäviä lukea. Kääriäinen maalaa pitkän uransa ja Suomen historian isot linjat leveällä pensselillä. Vetojen välistä, sieltä rivien väleistä, lukija voi vetää joitakin johtopäätöksiä – tai sitten ei. Savolaiseen tapaan vastuu siirtyy kuulijalle, tai tässä tapauksessa lukijalle.

Vahvinta antia kirjassa on 5. luku nimeltään Miten tässä näin kävi?, jossa Kääriäinen erottelee oman näkemyksensä mukaiset syyt keskustan historian huonoimmalle vaalitappiolle. Niitä on turha tässä lähteä erittelemään tai niistä peistä vääntämään. Kääriäinen kirjoittaa samoin hyvin väkevästi valtapoliittisista strategioista ja poliittisista hegemoniakausista. Tämä on ansiokasta antia – jos ei nyt ihan tieteellistä teoriaa, niin hyvin jäsenneltyä ja ajateltua pohdintaa.

En ole tyystin varma siitä, kenelle kirja on suunnattu – tai oikeammin kuka siitä saa eniten irti. Politiikkaa enemmän seuranneille se toimii nopeana kertauksena, mutta poliitikkojen elämänkertagenreen siitä ei ole. Mehukkaat paljastukset kun loistavat poissaolollaan. Mutta rehellisenä tilinpitona se on varsin hyvää vastapainoa Uimosen ”fanifiktiolle”.

Täytyy sanoa, että McRavenin teos toimii erinomaisena oppikirjana. Kuudes keissi on menossa (amerikkalaisten sotavankien vapauttaminen Cabanatuanin vankileiriltä vuonna 1945) ja niin tehokkaasti McRaven on iskostanut periaatteita ja teorian soveltamista keisseissä kalloon, että lukija oppii uuden tavan nähdä – tai pikemminkin arvioida ja ajatella.

Hyvänä esimerkkinä toimii Yle Areenasta löytyvä elokuva nimeltä Lone Survivor vuodelta 2013. Se kertoo Navy Sealsien operaatiosta nimeltä Red Wings Afganistanissa vuonna 2005. Elokuvaa katsoo McRavenin kirjan oppien jälkeen uusin silmin. (Toki kuten nimikin ja elokuvan alkumetrit kertovat kyseinen operaatio on epäonnistuminen, joten lopputulos on selvä.)

Kyseessä on ensivaiheessa neljän hengen Seals-tiimin tunnistus- ja tiedustelutehtävä taleban-komentajan tukikohtaan. Tiedustelijoiden tarkoituksena on ohjata suurempi iskuryhmä kohteeseen. Tavoitteena on surmata taleban-komentaja. McRaveninsa lukeneet voivat vain ounastella pahinta, kun operaatiobriifissä kuullaan sanat: ”Onpa siinä paljon liikkuvia osia.” (Tai jotain sinne päin.) Yksinkertaisuus kun on kaunista.

Operaatiossa ei myöskään koskaan saavuteta suhteellista ylivoimaa, koska Seals-tiedustelijoiden olemassaolo vuorilla paljastuu, kun he törmäävät vuohipaimeniin, jotka Seals-tiimi päästää menemään. Paljastumisen myötä tehtävä on keskeytettävä. Viestiyhteydet eivät toimi eikä tiimi pysty pyytämään evakuointia. Tai raportoimaan odotettua suuremmasta sotajoukosta alueella. Paimenet ovat hälyttäneet talebanit, jotka iskevät kovaa.

Tukikohdassa saadaan lopulta tieto – suurten uhrausten jälkeen – tiedustelijoiden kohtaamista ongelmista ja apujoukot rientävät paikalle (kaveria ei jätetä!) – ilman kunnollista tiedustelutietoa siitä, mitä vuoren rinteillä on odotettavissa. Ai ai, McRaveninsa lukeneet voivat vain todeta.

Raskaasti aseistautunut taleban-joukko pudottaa apuvoimien helikopterin. Lopputuloksena on 19 kuollutta (3 Seals-tiedustelijaa, 8 muuta Seals-sotilasta sekä 8 hengen helikopterimiehistö). Eikä ensimmäistäkään operaation tavoitteista ei ole saavutettu. Sodan kitka ja vihollisen tahto aiheuttavat synkimmän päivän Yhdysvaltain erikoisjoukkojen historiassa.

McRavenin teos on erinomainen siinä mielessä, että se todellakin onnistuu opettamaan uuden tavan nähdä. Sellaiset kirjat ovat aina aarteita.

Kaksi ensimmäistä keissiä McRavenin kirjassa ovat Eben Emaelin linnoituksen valloittaminen toukokuussa 1940 ja kuuden italialaissukeltajan hyökkäys Aleksandrian satamaan brittilaivastoa vastaan joulukuussa 1941. Yhteistä molemmille on se, että kohteet olivat strategisesti erittäin tärkeitä ja se, että operaatioihin valmistautumisessa meni kuukausia.

Belgia rakensi Eben Emaelin linnoituksen vuosina 1932-1935. Se oli aikansa suurin ja modernein linnoitus. Etelässä Ranskan Maginot-linja jatkui Sveitsin rajalta aina Ardennien metsäiseen vuoristoalueeseen saakka. Ardennien pohjoispuolella oli Eben Emaelin linnoitus, Albertin kanavan länsirannalla. Linnoituksen tykkien avulla voitaisiin tuhota Veldwezeltin, Vroenhovenin ja Cannen sillat ja siten pysäyttää vihollisen eteneminen. Sillat olivat luonnollisesti myös valmiiksi panostettu.

Saksan salamasota länsirintamalla edellytti koukkausta Hollannin ja Belgian läpi. Siksi Eben Emaelin linnoitus piti vallata, sen tykit tuhota ja myös mainitut kolme siltaa varmistaa. Mutta miten vallata Eben Emael – linnoitus, jonka muurit olivat 60 metriä korkeat ja jota ympäröi niin vallihauta, miinakenttä kuin panssariesteet.

Linnoituksen päällä 45 hehtaarin alueella oli kymmenen kasemattia ja seitsemän tykkitornia. Linnoituksen täysvahvuus oli 1 200 sotilasta, mutta hyökkäyshetkellä linnoituksessa oli 650 sotilasta. Läheisessä tukikohdassa oli saatavilla 233 sotilasta vahvistuksiksi.

Lokakuussa 1939 Saksan sotilasjohto päätti suunnitelmasta. Linnoituksen ja kolme siltaa valtaisivat Saksan ilmavoimien maihinlaskujoukot käyttäen liitokoneita. Eben Emaelin linnoituksen valtaisivat yhdellätoista liitokoneella kuljetettavat 74 sotilasta. Liitokoneiden lisäksi hyökkäyksessä käytettäisiin linnoitusrakennelmien tuhoamiseen uusia 50 ja 12,5 kilon suuntapanoksia.

Kunkin sillan valtaisi vastaavankaltainen osasto. Joukot harjoittelivat operaatiota ja sen eri vaiheita hyvin tiivisti yli puoli vuotta. Toukokuussa aamuyöstä hyökkäys käynnistyi ja se tuli yllätyksenä belgialaisille, joita valehälytykset olivat piinanneet.

Linnoituksen ilmatorjunta avasi kyllä tulen saksalaisten liitokoneita vastaan, mutta ilman suurempaa menestystä. 20 minuuttia laskeutumisen jälkeen saksalaiset olivat tuhonneet kohteensa, vallanneet linnoituksen ylätason ja onnistuneet Saksan ilmavoimien Stuka-syöksypommittajien avulla torjumaan belgialaisten vastahyökkäykset.

Seuraavana päivänä puoliltapäivin linnoitus antautui. Eben Emaelin osalta saksalaisten tappiot olivat kuusi kuollutta. Belgialaiset menettivät 25 sotilasta, haavoittuneiden määrä oli 63, loput jäivät sotavangeiksi.

Entä Aleksandrian operaatio? Iso-Britannia ja Italia taistelivat Välimeren herruudesta. Aleksandria oli itäisen Välimeren keskeisin satama. Läntisellä Välimerellä brittilaivasto operoi Gibraltarilta. Italia kehitti mm. miehitettyjä torpedoja tukemaan sukeltajien hyökkäyksiä satamassa olevia sotalaivoja kohtaan.

Italialaiset olivat yrittäneet iskeä Aleksandrian satamaan jo kahdesti, mutta molemmat operaatiot olivat päättyneet huonosti. Kolmannella kerralla aiemmista epäonnistumisista oli otettu opiksi, ja mm. kalustoa oli paranneltu ja ajantasaisen tiedustelutiedon hankkimiseen oli panostettu.

Kolme paria sukeltajia lähti yön pimeydessä kahden kilometrin soluttautumista kolmen miehitetyn torpedon kyydissä. Vaiherikkaiden sattumusten jälkeen kukin taisteluparin onnistui asettamaan räjähteet kahteen Queen Elizabeth-luokan taistelulaivaan (HMS Valiant ja HMS Queen Elizabeth) sekä Sagona-öljytankkeriin.

Molemmat taistelulaivat kärsivät mittavia vaurioita ja ne olivat pois sotatoimista pitkälle vuoteen 1943. Italian laivasto kärsi mm. polttoainepulasta eikä pystynyt juurikaan hyödyntämään brittilaivaston alentunutta toimintakykyä.

Kaikki sukeltajat jäivät kiinni (Egyptin poliisi pidätti neljä, brittilaivaston merimiehet loput kaksi) ja he viettivät loppusodan vankileirillä. Aleksandrian operaatio oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että suunnittelu lähti käytännössä siitä, että reissu tehtäisiin vain yhteen suuntaan. Sukeltajille ei nimittäin tehty kummoistakaan evakuointisuunnitelmaa operaation suorittamisen jälkeen.

William McRavenin erikoisjoukkojen operaatioita koskeva teoria nojaa kuuteen periaatteeseen. Ne ovat:

1. Yksinkertaisuus
2. Operaatioturvallisuus
3. Harjoittelu (toistot)
4. Yllätys
5. Nopeus
6. Päämäärä (eng. purpose)

Suunnitteluvaihetta hallitsee yksinkertaisuuden periaate. Se tarkoittaa tavoitteiden rajattua määrää. Erikoisjoukot iskevät yleensä vahvistettuihin puolustusasemiin ylivoimaista vihollista vastaan – vieläpä sellaista vihollista vastaan, joka osaa odottaa hyökkäystä. Niiden tulivoima ja kyky ylläpitää hyökkäystä pitkiä aikoja on rajallinen.

Yksinkertaisuuden periaatteen alle McRaven laskee vielä hyvän tiedustelutiedon sekä innovaatiot. Kaikki kolme (rajallinen määrä tavoitteita, tiedustelutieto ja innovointi) ovat kriittisiä yksinkertaisen suunnitelman laatimisessa ja menestyksen varmistamisessa.

Valmistautumisvaihe nojaa operaatioturvallisuuteen ja riittävään määrään toistoja operaation harjoittelemisessa. Tietoa iskusta tai suunnitelman yksityiskohdista ei saa päätyä viholliselle. Jos näin käy, vaarantuu tehtävän menestys.

Harjoitteleminen ja toistot antavat erikoisjoukoille edun. He tietävät, mitä taistelutilanteessa pitäisi tapahtua. Harjoitteleminen myös paljastaa armotta suunnitelman heikot kohdat. Yleensä ne erikoisjoukkojen operaatiot (tai niiden vaiheet), joita ei ole pystytty tai ehditty harjoittelemaan, epäonnistuvat.

Yllätys, nopeus ja päämäärä liittyvät operaation toteuttamiseen. Erikoisjoukkojen operaatio onnistuu, jos pieni hyvin koulutettu joukko saavuttaa suhteellisen ylivoiman (eng. relative superiority) suhteessa ylivoimaiseen, puolustusasemiin asettautuneeseen viholliseen. Nämä kolme tekijää kukin edistävät suhteellisen ylivoiman saavuttamista.

The ability to sustain relative superiority frequently requires the intervention of courage, intellect, boldness, and perseverance, or what Clausewitz calls the moral factors.”

Erikoisjoukkojen menestys edellyttää yleensä sitä, että vihollinen tulee yllätetyksi. Se voi tarkoittaa heikon kohdan, heikon hetken tai viholliselle uuden ja tuntemattoman teknologian hyödyntämistä. Mitä suurempi yllätys on, sitä varmempi on voitto.

Nopeus liittyy ennen kaikkea erikoisjoukon pieneen kokoon ja sen rajalliseen tulivoimaan. Sen on suoriuduttava tehtävästä nopeasti ennen kuin vihollisen vahvistukset saapuvat paikalle. Mitä kauemmin operaatio kestää, sitä varmemmin sodan kitka (eng. frictions of war) kuluttaa harvalukuisempaa erikoisjoukkoja.

Päämäärä tarkoittaa tavoitteen sisäistämistä ja sen saavuttamista huolimatta esiin tulevista esteistä tai mahdollisuuksista. Operaation päämäärä pitää todeta yksikölle annettavassa käskyssä yksiselitteisesti. Mutta McRavenin päämäärällä on toinenkin puoli:

The second aspect of the principle of purpose is personal commitment. […] We often overlook the need for personal involvement, but we do so at our own risk. As Clausewitz warned, ’Theorists are apt to look on fighting in the abstract as a trial of strength without emotion entering into it. This is one of a thousand errors which they quite consciously commit because they have no idea of the implications.'”

Lyhyen teoriaosuuden jälkeen McRaven etenee tarkastelemaan kahdeksaa operaatiota suhteellisen ylivoiman saavuttamisen näkökulmasta ja miten nämä kuusi periaatetta toteutuivat kussakin operaatiossa.

Operaatiot ovat Eben Emaelin linnoituksen valloittaminen 1940, italialaisten sukeltajien isku Alexandrian satamaan 1941, Saint-Nazairen rynnäkkö 1942, Mussolinin pelastusoperaatio 1943, Tirpitzin upotus 1943, Cabanatuanin rynnäkkö 1945, Son Tayn rynnäkkö 1970 ja Entebben panttivankioperaatio 1976.

Uusin #työmatkakirja’ni (Spec Ops – Case Studies in Special Operations Warfare: Theory and Practice vuodelta 1995) edustaa toista kahdesta paheestani. Olen nimittäin aina ollut erityisen kiinnostunut niin a) vakoilusta kuin b) erikoisjoukkojen toiminnasta.

Kiinnostuksesta edelliseen kertovat ne kaikki hyllymetrit, joita vakoiluun ja sen historiaan liittyvää kirjallisuutta on päätynyt kirjahyllyyni. Niteiden paksuuden johdosta valtaosa odottaa leppoisempia elinvuosia. Jälkimmäisestä kertoo taas – tähän asti – kiinnostus siihen, miten erikoisjoukkojen operaatioita on esitelty populaarikulttuurissa.

Työmatkakirja edustaa nyt kuitenkin syventymistä jälkimmäiseen, sillä se on amiraali William McRavenin (evp) 1990-luvulla kirjoittama tutkielma erikoisjoukkojen käytön teoriasta. Teoria käydään läpi kahdeksan keissin kautta. Operaatiot sijoittuvat 1940-luvulta aina 1970-luvulle.

Amiraali McRaven on tullut tunnetuksi Make Your Bed-puheestaan University of Texasin valmistuvalle ikäluokalle. Takana oli kuitenkin monta vuotta Yhdysvaltain laivaston Seals-joukoissa – ml. pätkä vuosina 2011-2014 USSOCOMin komentajana, jolloin hän johti Osama bin Ladenin kuolemaan johtanutta operaatiota.

Tuossa operaatiossa ainoa epäonnistuminen (ks. Steven Johnsonin kirja Farsighted, 2018) oli lopulta se, että joukkojen varusteisiin ei kuulunut mittanauhaa, jolla bin Ladenin ruumiin pituus olisi voitu mitata.

McRaven on harvinaisen (?) kirjasivistyksen omaava, paljon lukenut mies, mikä käy ilmeiseksi, kun tutustuu McRavenin kirjasuosituksiin tältä keväältä, jolloin New York Times haastatteli häntä toukokuussa julkaistujen muistelmien osalta. Muistelmat, jotka muuten olen lisännyt seuraavaan kirjatilaukseeni. Samoin kuin ko. haastattelussa kehuttu B.H. Liddell Hartin Strategies (1954).

Populaarikulttuurissa erikoisjoukoilla on erityinen paikkansa, joka alkaa suunnilleen vuoden 1967 toimintaelokuvassa Likainen tusina (eng. Dirty Dozen) tai John Waynen Vietnam-mainosfilmistä (The Green Berets, 1968).

Itsellä ensikosketus aiheeseen oli kuitenkin osaksi Suomessa kuvattu (Rovaniemen ratapiha!) elokuva nimeltä Kotka on laskeutunut (eng. The Eagle Has Landed, 1976), joka alkaa viittauksella eversti Otto Skorzenyn operaatioon Benito Mussolinin vapauttamiseen Gran Sassosta vuonna 1943.

Elokuva perustuu Jack Higginsin samannimiseen romaaniin. Siinä esitetään kontrafaktuaalinen skenaario, jossa natsien kuolemaan tuomitsema eversti Kurt Steiner (tosielämän Kurt Student?) soluttautuu joukkueensa kanssa rauhalliseen englantilaiseen maaseudun kylään suorittamaan itsemurhatehtävään, jonka tarkoituksena on kidnapata/tappaa Winston Churchill ja tätä kautta pakottaa Iso-Britannia rauhaan.

Nykyaikaisten erikoisjoukkojen historia alkaa toisesta maailmansodasta, jossa päivänvalon näki mm. Special Air Service (SAS). Yhdysvallat alkoi satsata erikoisjoukkojen koulutukseen kunnolla vasta 1950- ja 1960-luvuilla. Toki armeijan Rangers-rykmentti on perustettu jo vuonna 1943, mutta maavoimien vihreät baretit perustettiin vasta vuonna 1952 ja laivaston Seals-joukot vuona 1962.

SAS saavutti maailman mainetta 1980-luvulla valloittaessaan terroristilta takaisin heidän valtaamansa Iranin suurlähestystön Lontoossa lähes suorassa televisiolähetyksessä. Saksan GSG 9-joukot taas perustettiin Münchenin 1972 olympialaisten panttivankifiaskon jälkeen.

Ridley Scottin ohjaama elokuva Black Hawk Down (suom. Isku Mogadishuun, 2001) esittelee erikoisjoukkojen käyttöä fiaskoksi päätyneessä operaatiossa Somaliassa. Tulessa tuolloin olivat 75. Ranger-rykmentti ja vihreät baretit.

Viime vuosina eniten huomiota ovat saaneet laivaston Seals-erikoisyksiköt, jotka tulivat tunnetuksi, jos eivät Demi Mooren tähdittämästä G.I. Jane-elokuvasta, niin viimeistään juuri tuosta Osama bin Ladenin kuolemaan päätyneestä operaatiosta Pakistanin Abbottabadissa. Myös Clint Eastwoodin ohjaama elämäkertaelokuva tarkka-ampuja Chris Kylestä kertoo tarinaa juuri Sealseista.

McRavenin kirja kertoo kuitenkin erikoisjoukkojen käytöstä ajanjaksolla vuosina 1940-1976 ja tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman erikoisjoukkojen suorittamien operaatioiden suunnitteluun ja toteutukseen. Jo ensivilkaisulta kerronta tempaisee mukaansa. Mielenkiintoista myös on, että taktiikkaa peilataan todella paljon preussilaisen sotateoreetikko Carl von Clausewitzin klassikkoon Vom Kriege (1822-23).

Risto Uimonen käsittelee pitkin kirjaa Juha Sipilää ja tämän suhdetta julkisuuteen. Oli sitten kysymys somesta tai tiedotusvälineistä. Kirjoitettujen lauseiden takana tuntuu piilevän väite, että Sipilää kohdeltiin kohtuuttomasti tai että Sipilän (hallituksen) hyvät teot haluttiin vaieta tai unohtaa.

Uimolan mukaan Sipilän jahtaaminen esimerkiksi somessa oli systemaattista (seuraava lainaus on yhdistelmä kahdesta eri kohdasta kirjassa, mutta uskon, että lainaus tuo esiin Uimosen ajatuksen):

Mitä enemmän pääministerin asema on vahvistunut, sitä rankemmin heitä on ryhdytty kohtelemaan. Poliitikkoja pidetään nykyisin sylkykuppeina ja kusitolppina […]. Ennen poliitikkoja haukuttiin lehtien yleisönosastoissa nimimerkin suojissa. Nyt heitä mollataan estottomasti oman nimen ja kuvan kera. […] Huhtikuussa 2019, Sipilästä oli leimattu somessa oman edun tavoittelija ja ahne miljonääri, joka leikkasi köyhiltä, kuritti kansaa, nöyryytti työttömiä, teki kokoomuslaista politiikkaa, kiersi veroja ja oli vastuussa pakolaisvyörystä Suomeen. Tämä vuosien varrella somessa eri palasista synnytetty mielikuva oli niin vahva, ettei oikea informaatio siihen purrut.”

Kiinnostava on myös meille tarjottu näkemys Sipilän mediasuhteesta – mukana on ripaus etelän median kiroamista. Syytettyjen penkille nostetaan niin Helsingin Sanomat, Iltalehti ja Parkkonen kuin Suomen Kuvalehti).

Helsingin Sanomat ei ole tuntenut 130-vuotisen historiansa aikana koskaan erityistä sympatiaa Maalaisliittoa, Keskustapuoluetta ja Suomen Keskustaa eikä niiden johtoa kohtaan.”

Mutta paljon Uimonen myös tarjoaa näkökulmaa Sipilästä suvereenina median (ja politiikan) pyörittäjänä. Se menee minusta enemmän fanifiktion piikkiin, sillä kyllähän Sipilän suurin heikkous piili hänen suhteessaan viestintään.

Uimosen kirjassa (menossa on sivu 379 / 509) ei ole käsitelty Sipilän (vaino)harhaa viestintätoimistojen roolista suomalaisessa yhteiskunnassa. Se olisi ollut kiintoisa kulma – nostihan Sipilän viestintätoimistot monen monituisesti tikun nokkaan.

Mutta jos ja kun Sipilän suhde viestintään oli väärä, niin mitä politiikassa sitten pitäisi minusta ajatella viestinnästä. Muutama hajatelma aiheesta…

1. Poliitikon sanat, teot, tekemättä jättämiset yms asiat voivat nykyään lähteä laukalle niin monta kautta ja niin nopeasti, että viestinnästä on tullut entistä tärkeämpi strateginen työkalu. Auktoriteettiin ei kannata nojata eikä tuudittautua siihen käsitykseen, että se mitä sanot, hyväksytään (ainoana) totuutena. Päinvastoin on selvää, että kaikkea mitä sanot ja mitä teet, tullaan käyttämään sinua vastaan. Siksi ne sanat ja teot kannattaa miettiä tarkkaan.
   
2. Ja koska asiat tapahtuvat nykyään salaman nopeasti, on tärkeää laatia juokseville asioille moderni tähän aikaan sopiva perusviestintästrategia. Tärkeille jutuille, niille gamechangereille, yhteiskuntasopimuksille ja muille, niille pitää laatia oma tapauskohtainen viestintästrategiansa.
   
3. Loukkaantua ei kannata, eikä kannata lähteä purnaamaan lankoja pitkin tai valittamaan kohtelustaan. Saati että yrittäisi tukahduttaa yhteiskunnallista keskustelua. Niin vaikeaa kuin se onkin, aina pitäisi pysähtyä ja miettiä, että mitä itse tein, jotta lopputulema oli sellainen kuin se oli. Omaan toimintaan (esim. käyttämääsi sanoihin tai toiminnasta syntyviin mielikuviin) kun voit itse vaikuttaa, muiden vähemmän.
   
4. Muista, että elämme nykyään vuoropuhelun aikaa, emme sanelun tai yksinpuhelun mennyttä aikaa. Tuskaa voi helpottaa sekin, kun ymmärtää nykyisen viestintäympäristön toimintalogiikan ja ne motiivit, jotka ovat vallalla.
   
5. Kahteen ensimmäiseen kohtaan liittyy tärkeä sekin, ettet jää murehtimaan asioita yksin (kuten Sipilä teki Yle-gatessa), vaan värväät apua ajoissa ja oikein pahoissa tilanteissa kysyt ulkopuolisen mielipidettä. Ympärillä ei kannatta pitää Jees-ukkoja tai -akkoja, vaan ammattilaisia, jotka osaavat ja uskaltavat antaa neuvoja ja auttaa. Poliitikon kun ei kärsi ottaa kovin montaa lommoa kylkeensä. Opi rakastamaan (ennakoivaa) kriisiviestintää.
   
6. Oikein viestityt gamechangerit, innostavasti kerrotut suuret ajatukset, hautaavat alleen nykymaailman pikkukohujen taustakohinan. Vaikeus on vain siinä, että ne vaativat aikaa ja vaivaa. Trumpin esimerkki saattaa synnyttää kiusauksen mennä sieltä mistä aita on matalin ja tarkoituksella haastaa riitaa ja kohauttaa. Ainakin hallitset keskusteluagendaa, mutta menetät tuossa faustilaisessa kaupassa paljon.
   
7. Lopuksi, ei ole valtaa ilman viestintää. Et saa mitään aikaiseksi ilman viestintää, koska aivan kaikki politiikassa on kommunikaatiota.

Risto Uimosen Sipilä-kirjassa käsitellään kahta läheltä piti -tilannetta: marraskuun 2015 hallituskriisiä sotesta ja maakunnista sekä kesäkuun 2017 perussuomalaisten hajoamista. Molempiin liittyy kiinnostavia näkökulmia, joita on syytä tarkastella perustuslain, sen valmistelutöiden ja vakiintuneiden käytäntöjen kautta.

Sote-kriisistä kirjassa on seuraava pätkä, mukana on myös Sipilän sitaatti haastatteluista:

Jos hallitus olisi kaatunut, Sipilä olisi halunnut jatkaa uuden hallituksen johdossa. […] ’Olisin koonnut hallituksen uudelta pohjalta. En osaa sanoa, mikä se olisi ollut.'”

Kesäkuun 2017 hallituskriisistä, jota sitten ei tullutkaan, Sipilä toteaa kirjassa seuraavaa:

Jälkikäteen alkoi poliittinen keskustelu siitä, olisiko tämä asia kuitenkin pitänyt hoitaa niin, että hallitus eroaa ja muodostetaan uusi hallitus. Minusta se olisi ollut turhaa ja kiusallista eduskuntaryhmiä kohtaan, kun lopputulos oli selvillä jo etukäteen, ja silti olisi käynnistetty tuollainen iso prosessi. […] Tilanne olisi ollut toinen, jos OLISIN saanut demareilta vastauksen, että he olisivat olleet kiinnostuneita neuvottelemaan loppukauden yhteistyöstä. Silloin tunnusteluista olisi tulleet todelliset, kun niissä olisi ollut aitoja vaihtoehtoja.”

Korostus edellisessä on allekirjoittaneen. Molemmissa tapauksissa Sipilän kommenteista kuultaa läpi ajatus siitä, että hallituksen muodostamisprosessi ja tunnustelijan asema on läpi vaalikauden eduskuntavaaleissa suurimmaksi puolueeksi nousseen privilegio. Näinhän asia ei parlamentaarisessa järjestelmässä voi olla.

Suomen perustuslaissa on koko lailla vähän säännöksiä hallituksen muodostamisesta. Näin on tarkoituksella, koska on haluttu, että prosessissa on riittävä määrä poliittista joustoa. Ajatus suurimman puolueen vaalikauden läpi kestävästä privilegiosta on jäykkyys, joka on ollut tuloillaan viime vuosina, kun hallitukset ovat muuttuneet epävakaammiksi.

Käydään läpi relevantit faktat. Hallituksen muodostaminen on kaikissa tilanteissa eduskunnassa tapahtuva poliittinen neuvottelu. Sitä ohjaa eduskuntaryhmien sopimus siitä, että eduskuntavaalien jälkeen tietyin kriteerein todettu suurin eduskuntaryhmä on koollekutsujana kokoukselle, jossa nimetään hallitustunnustelija. Ratkaisevaa on paikkamäärä, tasatilanteessa saadut äänet.

Jos kaksi puoluetta perustaisi yhteisen eduskuntaryhmän (esim. vaikka sdp ja vasemmistoliitto tai kokoomus ja rkp) ja niiden yhteenlaskettu ryhmä olisi suurempi kuin minkään yksittäisen puolueen ryhmä, niin koollekutsujana olisi tuon ryhmän puheenjohtaja vaikka kumpikaan puolueista ei olisi ollut suurin vaaleissa.

Tunnustelijasta ei ole käsittääkseni ollut tapana äänestää (vaikka Uimonen kirjan alkupuolella väittääkin, että Sipilä äänestettiin tunnustelijaksi), vaan eduskuntaryhmien kokouksessa todetaan tilanne. Vuoden 2003 vaaleista lähtien tunnustelijaksi on joka kerta todettu suurimman puolueen puheenjohtaja, joka on vielä useimmissa tapauksissa (Jäätteenmäki 2003, Sipilä 2015 ja Rinne 2019) valittu aiemmin eduskunnan puhemieheksi. Poikkeukset ovat Vanhanen 2007 ja Katainen 2011. He olivat toimitusministeristön ministereitä tunnustelijana toimiessaan.

Puhemieheksi valinta on perustuslain näkökulmasta ongelma, koska se luo jäykkyyden, jollaista ei ole tarkoitettu. Perustusvaliokunta on antanut yhdelle henkilölle toimivallan nimittää hallitustunnustelija ja käynnistää siten hallituksen muodostaminen, jos poliittinen neuvottelu ei tuota tulosta. Tuo henkilö on eduskunnan puhemies.

On kestämätöntä, että suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan puhemieheksi tilanteessa, jossa hänestä on tulossa tunnustelija. Tämä menettely luo umpikujan. Toki eduskuntaryhmillä on vapaus rajoittaa poliittisessa neuvottelussa tunnustelijan mandaattia, kuten tapahtui Kataiselle 2011 takarajan muodossa.

Tunnusteluista neuvotteluihin ja pääministerin valintaan sekä hallitusohjelmasta tai oikeammin uuden hallituksen eduskunnassa nauttimasta luottamuksesta äänestämiseen prosessi on vakiintunut ja selkeä. Tasavallan presidentin rooli on kutistunut tässä vaiheessa siihen, että hän ilmoittaa pääministeriehdokkaan nimen eduskunnalle. Mutta mennään tilanteisiin, jossa keskellä vaalikautta tapahtuu erilaisia asioita.

Kuten kysymykseen siitä, olisiko Sipilän hallituksen pitänyt erota kesäkuussa 2017. No, ei. Valtioneuvosto antoi tiedonannon eduskunnalle ja sai sitä kautta osoitettua, että se nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta. Tässä toimittiin perustuslain 62 §:n pohjalta. Siinä todetaan, että valtioneuvoston kokoonpanon merkittävästi muuttuessa annetaan tiedonanto. Valmistelutöiden perusteella tällä tarkoitetaan ennen kaikkea tilanteita, joissa valtioneuvosto menettää parlamentaarisen enemmistön (alle 100 kansanedustajaa). Uimosen kirjassa Sipilä puhuu tässä yhteydessä muuten pääministerin ilmoituksesta, mikä on virhe.

Mitä taas tulee tasavallan presidentin Sauli Niinistön kommenteihin…

En epäile yhtään, etteikö ratkaisu ole ollut perustuslain kirjaimen mukainen. Onko se parlamentaarinen ja demokratian kannalta hyvä? Ei ollut.”

Parlamentarismi toteutui luottamusäänestyksen kautta. Eduskuntaryhmien poliittinen neuvottelu on varattu tunnustelijan nimeämiseen. Sipilän (hallituksen) olisi pitänyt erota, ja kun hän ei näin tehnyt, ei poliittiselle neuvottelulle eduskunnassa ollut syytä.

Jos pääministeri eroaa (kuten Sipilä teki 2019), niin silloin poliittinen neuvottelu on paikallaan. Sen lopputulos ei kuitenkaan parlamentarismin henkessä voi olla automaatio-olettama siitä, että eronnut pääministeri tunnustelee uuden hallituksen. Miksi näin? No, koska eduskunnan vuonna 1990 hyväksymän lausuman mukaan eduskunnan hajottaminen voi tulla kyseeseen vasta sen jälkeen, kun eduskunnassa on tehty yritys uuden hallituksen muodostamiseksi.

Toimitusministeristön pääministeri on kuitenkin ainoa taho, joka voi tehdä tasavallan presidentille perustellun aloitteen eduskunnan hajottamisesta ja uusien vaalien järjestämisestä, joten ei ole perusteltua, että hän privilegiona pyörittäisi vaaditun kierroksen. Parlamentarismin henki edellyttää, että hallituksen muodostamista yrittäisi joku muu.

Uimosen kirjassa todetaan, että…

Eduskunnan hajottamista [Sipilä] ei olisi esittänyt presidentille [marraskuussa 2015].”

Edellä puheena olleen lausuman johdosta Sipilä olisi tullut torjutuksi tasavallan presidentin toimesta. Olisi vaadittu uusi yritys hallituksen muodostamiseksi. Eduskunnan hajottaminen ja uusien vaalien järjestäminen on Suomen oloissa tarkoitettu ratkaisuksi vain totaalisiin lukkotilanteisiin.

Tuntuu selvältä, että Sipilän ero 2019 on vedenjakajahetki suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja että sen kaltaiset tilanteet tulevat yleistymään. Siksi kannattaa tankata etukäteen perustuslakia ja muita säädöksiä, jotta prosessit menevät oikein. Uimosen kirjoilta ja muilta vastaavilta toivoisi myös tarkkuutta sen suhteen, miten asiat ilmaistaan ja esitetään.